perjantai 28. marraskuuta 2014

Kun talvisota alkoi

Atte ja Hilda Rautiainen, lapset Unto, Marja ja Liisa talvisodan syttymispäivänä
kotonaan Puustellissa. Kuva Pekka Rautiainen.
Ahti Rautiainen oli 13-vuotias, kun talvisota syttyi. Hän sanoi, ettei se ollut yllätys. Ahti oli elänyt koko lapsuutensa suojeluskuntatoiminnan keskellä. Isä Atte (Adiel) oli Siilinjärven suojeluskunnan paikallispäällikkö, vapaussodan veteraani. "Ryssiä" oli opittu pelkäämään ja hyökkäystä ounastelemaan.

Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9. 1939. Elokuussa Saksa ja Neuvostoliitto olivat sopineet hyökkäämättömyyssopimuksen. Se oli johtanut Baltian maat ja Suomen piinallisiin neuvotteuihin Neuvostoliiton kanssa alueluovutuksista. Baltian maat suostuivat päästämään Neuvostoliiton joukot maahan, Suomi koetti neuvotella. Sotaa pelättiin, rauhaa toivottiin.

Reino Heikkinen vasemmalla. Kaverukset Husso ja Huuskonen
asevelvollisina Käkisalmessa 1938. Nämä miehet olivat ensinnä rajan turvana.
Lokakuun 13. päivänä suojeluskuntalaiset alkoivat jakaa Siilinjärvellä reservin sotilaille kutsua ylimääräisiin harjoituksiin (YH).  Oli satanut vähän lunta, mutta lehti oli puissa vielä. Ahti vei kutsun Tirkkosille naapuriin. Aarne, Kalevi ja Väinö olivat poikamiehiä ja ottivat tiedon rauhallisesti vastaan. He olivat metsätöissä Reponiemellä ja lopettivat työt heti. Edessä olisi toisenlainen savotta.

Mitään erikoista purnaamista Ahti ei muistanut. Yksi pöljäläinen ei suostunut kylläkään lähtemään ollenkaan sotaan. Jehovantodistajana hän kieltäytyi aseista ja vietti sodan vankilassa eli kuten tuohon aikaan sanottiin kuritushuoneessa. Mies vapautui rauhanteon jälkeen ja palasi normaalisti kylälle. Sodan aikana huhut levisivät helposti. Tätä perhettä epäiltiin "ryssän" kätyreiksi. Väitettiinpä heidän näyttävän valoja vihollisen pommittajille!

Puustellin talo on aivan vanhan valtatien varrella. Ahti muisti, kuinka lokakuun pimeinä öinä tieltä kuului kavioiden kopse, rattaiden kolina ja juopuneiden kuskien kovaääninen jutustelu. Hevosia ja varusteita siirrettiin öisin pohjoisesta Kuopioon.

Neljätoista kylän nuorukaista kaatui talvisodassa. Pohjolanmäen ja Pöljän koulun muistotauluissa ovat seuraavat nimet.

Lauri Hirvonen   Kotajärvi, Impilahti 8.12.1939
Kalle Halonen    Ruokojärvi, Impilahti 30.12.1939
Paavo Ruuskanen  Pitkäranta, Impilahti 26.1. 1940
Pekka Roivainen    Pitkäranta, Impilahti 5.2. 1940
Kauko Rautiainen  KS 13 23.2. 1940
Johannes Utriainen  Syskyjärvi, Impilahti 28.12. 1939
Reino Utriainen    Pitkäranta, Impilahti 4.3. 1940
Paavo Niskanen   Ruokojärvi, Impilahti 4.1. 1940
Tauno Miettinen  Suomussalmi 6.1. 1940
Lauri Takkunen  Pitkäranta, Impilahti 13.1.1940
Sulo Tuomainen  Kollaanjoki, KS 11 13.1. 1940
Erkki Pietikäinen Maksimansaari, Impilahti  6.3. 1940
Yrjö Savolainen  Sintola, Vuoksenranta 6.3. 1940
Yrjö Vartiainen  Pitkäranta, Impilahti 11.3. 1940

Lähteet: Ahti Rautiaisen haastattelu 1997, kirjoittajan hallussa. Suomen sodissa 1939-45 menehtyneet http://kronos.narc.fi/menehtyneet/index.php





tiistai 25. marraskuuta 2014

Koulupoika muistelee - Ahti Rautiainen kansakoulussa

Pohjolanmäen koulu 1930-luvun lopulla. Lauri Halosen kuva, Vilholan
kotialbumi.

Pohjolanmäen koulu valmistui 1927. Uusi koulurakennus kohensi merkittävällä tavalla alueen lasten koulunkäyntimahdollisuuksia. Lasten vanhemmille koulun valmistuminen oli varmasti suuri asia. Koulua oli pidetty vuodesta 1923 lähtien Pitkänpään talossa, mutta siellä oli ahdasta ja puutteellista. Ahti Rautiainen aloitti koulutiensä vuonna 1934.
Lapsia Pitkänpäässä 1920-luvulla.
 Irja Halosen kuva.

Lasten koulunkäynti-innosta on vaikeampi sanoa mitään varmaa. 1930-luvulla Pohjolanmäen kansakoululaisista osa oli päivittäin nälissään. Varsinkin pula-aikana 1930-luvun alussa koyhimmillä perheillä oli jo vaikeuksia laittaa lapselle kunnon eväät kouluun. Koulukeittiötä ei ollut, jokaisella oli omat eväät. Voileipiä ja maitopullo.

Kouluvalmius oli varsin heikkoa, vaikka koulu aloitettiinkin vasta 8-9-vuotiaana. Varsinkin pojat kävivät ensimmäisen luokan usein kahteen kertaan. Harvalla oli kotona kirjoja tai sivistyksen mallia. Nämä pojat valmistautuivat ankaraan maatyöhön, eikä koulu kiinnostanut. Pohjolanmäeltä ei lähtenyt oppikouluun alkuvuosina kuin Mikan Niskalan tytöt, Alli ja Sisko. Toive Pietarinen tuli ylioppilas, mutta hän kävi kansakoulun Pöljällä.

Opettajat olivat aikakauden ihanteen mukaan varsin ankaria kasvattajia. Ruumiillinen kuritus oli tavallista, nurkkaan komentaminen jokapäiväistä. Ahti Rautiainen kertoi, että kerran hänet unohdettiin yläkoulun nurkkaan rangaistustaan kärsimään. Samana päivänä kouluun tuli tarkastaja ja opettajilla oli selittämistä, miksi poika oli niin myöhään iltapäivällä vielä luokassa. Toisessa tarinassa opettaja sulki yläluokan poikia, mm. Vike Roivaisen ja Mauri Lahtikiven koulun kellariin. Ahti väitti poikien syöneen siellä kostoksi opettajan mansikkahillot!

Liisa Rautiainen, Toivo ja Anna-Liisa Pietarinen ja Ahti Rautiainen taas karkasivat ikkunasta, kun opettaja oli jättänyt heidät jälki-istuntoon. Lapsia koetettiin kasvattaa tottelevaisiksi ja kurinalaisiksi, vaikka se ei silloinkaan heti onnistunut.

Pohjolanmäen maatalouskerholaisia vuonna 1944.
Sota-aikana viljelyyn innostettiin erityisesti.Kuva  Elsa-Maija Juvonen.
Toiseksi tahdottiin kasvattaa ahkeruuteen. Opettaja Martta Pitkänen tuli koululle 1933. Hän innosti lapsia vihannesten viljelyyn. Jokaisella oppilaalla oli oma palsta, jolle keväällä istutettiin porkkanaa, naurista, hernettä ja salaattia. Kesällä käytiin vuorotellen kasvimaata hoitamassa. Koululla oli oma kellari, jonne sato syksyllä säilöttiin.

Kansakoulunopettajan piti kasvattaa koko kylää. Kotipuutarhaharrastusta koetettiin levittää tällä tavoin myös lasten koteihin. Salaatti oli aivan uusi kokemus monelle. Eikä sen syönti ihan heti kylälle levinnytkään. Kotipuutarhanhoidon lisäksi koulun tontille istutettiin Martta Pitkäsen ja Irja Väänäsen aikaan sebramäntyjä ja kuusia. Ne seisovat komeasti tontilla vieläkin. Ahti Rautiaisen mukaan Martta Pitkänen pyysi jokaista koulunsa päättävää istuttamaan koivun koululle siten, että syntyy koivukuja. Opettajan suunnitelma on toteutunut, koivukuja seisoo komeasti Pohjolanmällä.

Pojat kantavat puita liiteriltä koululle. Kuvassa mahdollisesti
 Reino Julkunen ja Kalervo Kauppinen. Kuva Aino Jormalainen.
Opettajat järjestivät retkiä. Ahti Rautiainen muitaa käyneensä Kuopiossa ennen sotia. Käytiin Kuopion puistoissa, kulttuurihistoriallisessa museossa ja "mykkäkoululla" eli Kuopion sokeainkoululla, Rahaa oli vain kymmenen markkaa, Atte-isä oli vannottanut tuomaan ylimääräiset rahat takaisin. Kymppi ei kuitenkaan edes riittänyt matkakuluihin ja opettaja joutui lainaamaan loput. Toivo Pietarinen oli saanut kai enemmän taskurahaa ja osti Ahdille jäätelön. Harvinainen herkku!

Pohjolanmäen koululaisia 1930-luvun puolivälin tienoilla. Opettaja Martta Pitkänen  takana oikealla. Ahti Rautiainen
opettajan lähellä vaalea poika. Käsi poskella on Toivo Hirvonen. Kuvasta tunnistettu Tellervo Holopainen, Ensio Korhonen. Äärimmäisenä oikealla kädet taskussa ehkä Väinö Roivainen.

Lähteet. Ahti Rautiaisen haastattelut 1997. Aira Roivaisen hallussa. Valokuvat: Aino Jormalainen, Irja Halonen, Elsa-Maija Juvonen.







sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Aatteen paloa Pöljällä

Sisällissodan muisto oli vahva Pöljälläkin itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Kokemusta erilaisten mielipiteiden sietämisestä eli demokratiasta oli vähän. Ajasta on säilynyt jonkun verran dokumentteja ja muistitietoa.

Lapuan liikkeen kannatus Siilinjärvellä oli varsin vahvaa. Kunnasta lähti Lapuan liikkeen organisoimalle talonpoikaismarssille 21 osallistujaa. Esimerkiksi Harjamäen piirimielisairaalan johtaja Elon Enroth, kauppias Pekka Savolainen ja maanviljelijä Janne Savolainen. Kesällä 1930 kymmenen siilinjärveläistä tuomittiin Savon Työn päätoimittaja Kalle Korhosen kyyditsemisestä erilaisiin rangaistuksiin. Maaningalla oli kaksi kyyditysyritystä. Pöljän työväenyhdistyksen puheenjohtaja Oskar Heikkistä uhkailtiin.

Vuoden 1928 valittu Siilinjärven valtuusto ”puhdistettiin” työväestön edustajista. Seuraavissa vaaleissa 1930 ei ollut ollenkaan työväestön ehdokkaita vaalissa, koska heidät tulkittiin kommunistielakien perusteella vaalikelvottomiksi. Seuraavaksi käytiin käsiksi työväenliikkeen hallussa olevaan omaisuuteen, erityisesti työväentaloihin. Kuopion läänissä suljettiin 65 työväentaloa kommunistisina. Yksi näistä taloista oli Pöljän työväentalo.
Taustalla Pöljän työväentalo.
Pöljän maamiesseura osti valtion takavarikoiman talon. Siellä järjestettiin välittömästi suojeluskunnan toimintaa. Työväenliikkeen kannattajat olivat varmasti ”siivet supussa”. Suojeluskunta järjesti Pitkänjärven jäällä pistooliammunnat talvella 1931. Voi arvailla, että se oli viesti SDP:n kansanedustaja Yrjö Räisäselle. Hän asui kesäisin huvilallaan Pöljällä ja oli tunnettu hahmo kylällä.

Lapuan liike kiellettiin Mäntäsälän kapinan jälkeen 1932. Liikkeen aatteita edistämään perustettiin Isänmaallinen Kansanliike. Puolue osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin 1933. IKL:n toiminnasta Pöljällä on olemassa dokumentti. Kylällä järjestettiin puolueen vaalitilaisuus 11.6.1933 ja kerhoilta 29.11. 1933. Hökösen koulun opettajatar Hillervo Taskiselta on säilynyt puheluonnokset näihin tilaisuuksiin.
Hillervo Taskisen muistivihkoja. 
Kunnioitettavat vieraamme, sini-mustat S:järven kirkolta! Hyvät pöljäläiset!

Kommunismin synnytti kamarioppinut , juutalaisyntyinen professori Karl Marx. Lähetti sen ehdottomana, autuaaksi tekevänä dogmina herkkäuskoisen työväestön keskuuteen.

Pian siitä muodostui vain hypoteesi; mutta jota kaikkivoivan rahan avulla on pystyssä pidetty määrättyjen johdossa olevien eduksi, mutta massojen tuhoksi. Niin pian kuin massojen silmät ovat auennut, on koko ennen niin häikäisevä oppi kommunismista muuttunut vain käyttökelvottomaksi fiktioksi. Omakohtaisen todisteen pääpesän, Venäjän onnellisista oloista voinee uskoa niiden omat lausunnot, jotka tuosta kurjuudesta rajaloikkauksin ovat päässeet esim. Suomen puolelle. Niin. "Paras keino punaisuuden poistamiseksi on opintomatka Ihantalaan!" - Nuo sanat olen kuullut ennen vapaussotaamme Amerikkaan menneen suomalaisen; sieltä aatteen innoittamana Venäjälle menneen, mutta viime kesänä tänne paenneen suusta. Tuo on mielestäni uskottavampaa kuin Sirkuskadun barrikadin takana talvensa ja Pitkänpäässä kesänsä viettävän herrasmiehen ylitsevuotavat ylistelyt aatteensa oikeudesta ja onnistumisesta.

Nyt on yhdestoista hetki käsissä. Ei ole yhdentekevää, ketkä yhteiskunnassamme ovat asioiden johdossa. Ja antakaa sydämenne lämmitä Siperiaan karkoitettujen inkerikkojen menehtymishuokauksista ja Karjalan avunpyyntöjä kuullessanne.

Antakaamme isänmaan käsitteen kirkastua siinä valossa, että vielä elämässämme näkisimme koittavan Suur-Suomen aamun.

Säilyneiden puheiden valossa Hillervo Tasknen oli puhdasverinen ”uuden ajan ihminen”. Hän oli omaksunut syvästi aikansa isänmaallisen idealismin. Ihanteena oli valtiollinen yhtenäisyys, puolueriidat olisi poistettava. Ihmisten tulisi ymmärtää suuremmat arvot: suomalaisuus, rotu ja alistuminen kansankokonaisuuden vaatimuksille. Tämä liittyi äärimmilleen vietyyn uhriutumiseen. ”Enempää ei meiltä vaadita kuin kaikkemme.” 

Hillervo puhui samana vuonna myös suojeluskunnan iltamissa, oletettavasti Pöljän maamiesseuran talolla. Hän suuntasi puheensa erityisesti kylän työväestölle:

”Ette suinkaan ole huonompiosasia ja sorrettuja kuten joiltakin tahoilta teille koetetaan uskotella, vaan täydellisesti samanarvoisia ja samoja oikeuksia nauttivia ihmiskunnan jäseniä kuin ne muka parempiosaiset porvarit, joita teidän käsketään viimeiseen hengenvetoon asti vihaamaan ja valmistamaan heidän perikatoaan! Vaan olitpa pieni käskyläispoika tai emännän pikkupiika olet rakkaan Suomemme uskollinen puoltaja ja soturi, jos itse vaan niin tahdot. Et tarvitse tuliluikkuja, et muita aseita rintamaasi. Siis itsestäsi riippuu, tahdotko henkisesti jäädä työnantajaasi alemmaksi suurien arvojen omaamisessa vai pyritkö työlläsi ja puhtaalla mielelläsi olevasi samalla tasolla yhteisten suurten asioiden ajamisessa.”

Kaikki suojeluskuntalaisetkaan eivät Pöljälläkään purematta nielleet IKL-henkistä näkemystä isänmaallisuudesta. Hillervo: ”Tiedän tapauksen jolloin rintamalla (viittaa vuoteen 1918) ja sk:ssa vuosikymmenen toiminut kunnon mies, talonpoika on tuonut varusteensa pois, koskei viitsi olla jonninjoutavien suunsoittajien komennettavana.”  Hillervo piti tapausta valitettavana. Suojeluskunta toimi  Pöljälläkin aktiivisesti. Pienimuotoisista sotaharjoituksista on jäänyt dokumentteja. Maltillisemmat maalaisliittolaiset eivät pitäneet siitä, että järjestö liitettäisiin suoraan IKL:n aatteisiin.
Suojeluskuntaharjoitukset Pöljällä 1920-luvulla. 
Pohjois-Savon poliittista tilannetta kuvasi hyvin se, että vaalipiirin kaksi suosituinta politiikkoa vuoden 1933 eduskuntavaaleissa olivat IKL:n Eljas Simojoki ja SDP:n Yrjö Räisänen. Pöljän kylä oli vahvaa Maalaisliiton kannatusaluetta. Kunnallisvaaleissa pidettiin vielä 1930-luvulla puoluetunnukset piilossa. Ohessa ehdokasasettelu Siilinjärvellä 1933. Pöljäläisiä ehdokkaita oli Maalaisliiton listassa Janne Holopainen, Aatu Halonen, Otto Itäkallio ja Kaarlo Lahtikivi. Kokoomus/IKL oli saanut Pöljältä listalleen Elsa ja Janne Väänäsen.Myös Kolmisopen opettaja Anni Leinonen on tällä listalla.
Kunnallisvaaleissa puoluetunnukset piilotettiin vielä 1930-luvulla. Vasemmiston ehdokkaat listassa 17. ML, Kokoomus ja IKL piiloutuvat yleisten tunnusten taakse. Vertaa kirkkovaltuustovaalit 2014.

Kunnallisvaaleissa 1933 Pöljällä Maalaisliitto (Terveen kunnalliselämän puolesta) sai 130 ääntä, Kokoomus/IKL (Kunnan ja kuntalaisten yhteisedun puolesta) 23 ääntä ja vasemmisto 17 ääntä. Vasemmiston ehdokasasettelua rajoitettiin edelleen.

Ohessa Siilinjärven kunnallisvaalien tulos Pöljällä 1936. 
Vaalitilaisuus järjestettiin Pöljän koululla. Vaalilippuun on laskettu annetut äänet.
Kommunisteilla oli kannatusta Pöljällä, mutta heidän toiminnastaan ei ole vielä dokumentteja vastaan tullut. Äärioikeistollakin oli toimintaa, mutta vuoden 1936 kunnallisvaalitulos näyttää, ettei se kovin vahvaa ollut. Kovin vahvaa ei Hillervonkaan kannatus edes kotinurkilla ollut.

Lähteet: Hillervo Taskisen arkisto. Mikkelin maakunta-arkisto. Vaalilautakuntien vaalipöytäkirjat 1928-36, Kunnallisvaalien ehdokaslistojen yhdistelmät 1928-36, Keskusvaalilautakunnan pöytäkirjat 1924-36.Siilinjärven kunnan arkisto. Kinnunen, Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944. Siltala, Lapuan liike ja kyyditykset 1930.











sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pöljäm pysäkilta palamupuihen siimekseen

Vuonna 1926 kustannusosakeyhtiö Kirja julkaisi Kalle Väänäsen matkakirjan, joka teki hänestä kertaheitolla kunniapöljäisen. Kirja muistetaan, vaikka harva sen on lukenut.

Kalle Väänäsellä oli sukusiteitä Pöljälle, sillä Lassilan talossa vaikuttanut ja kauppaa pitänyt Salomon Väänänen oli hänen ukkinsa. Salomon taas oli Lassilan talon isännän, Jussi Väänäsen velipuoli.
Ylioppilas Kalle Väänänen 1907. 
Kalle syntyi Kuopiossa vuonna 1888, hän opiskeli Viipurissa ja Helsingissä. Varsinaisen elämäntyönsä Kalle Väänänen teki luonnonhistorian ja maantieteen lehtorina Viipurissa ja Lappeenrannassa. Pöljän kylä oli hänelle rakas kesänviettopaikka. 
Etualalla Pulasteen talo, jossa Kalle kesiään vietti. Taustalla vasemmalla
vahtitupa ja pikkuruinen Pöljän pysäkki.

Kirja kertoo matkasta Eurooppaan ja Afrikkaan, jonka Kalle teki kesällä 1925. Kalle Väänänen oli kielitaitoinen, sivistynyt suomalainen. Hänelle murre oli tyylikeino, samoin kuin matkan alkupisteen asettaminen Pöljälle. Syntyi koominen kontrasti Euroopan suurkaupunkien vilinästä sydän-Savon pöljäläiseen miljööseen.

Kallen matka alkoi siis Pöljän pysäkiltä. Junaa odotellessa tuli tuttu mies jututtamaan:

Kysyin että minnekkä seom matka. Sano että
-         pitäsjhän tässä käävä Helessingissä asti. –No minen ollu millänkää, pantiin siinä tupakaks ja kysy siinä se tuttu mies vuorostaa, että matkalleko sitä muka minnäi ool lähössä. No minä sanoen että
-         niihän tuota meinasin.
No se kysy, että mihinkä asti. No minä siinä sikaria sytyttäessän sannoen nuiv vuam muina miehinä, että
-         meinasin tässä pistäätyä Afriikassa.

Koska Kalle Väänänen eli ja vaikutti Viipurissa, hän tuskin oikeasti lähti matkalleen Pöljältä. Pysäkillä käyty keskustelu on kyllä sitä ”ihtiään”, eli Kalle tunsi savolaisen puheenparren ja venkoilun juuriaan myöten. Hän vietti ensimmäinen kesänsä Pulasteen talon vieraana ja vuokralaisena vuonna 1924. Ensimmäisen murrerunokokoelma Savolaista sanarieskoo ilmestyi samana vuonna. Pöljä oli hänelle eräänlainen kielikylpy. ”Hän kierteli taloissa kuuntelemassa milloin Kiärmeharjun Riikkoo, milloin Uatu Martikaista tai Utin Pekan Ievoo.” (Marja Linnove)

Helsinki, Stettin, Berliini, Pariisi, Lyon, Venetsia, Milano, Rooma, Tunis. Kalle Väänänen teki matkatoverinsa kanssa oikein unelmaloman 1920-luvun Eurooppaan. He katsastivat Berliinin kahvilat ja huvipaikat, tutustuivat nähtävyyksiin Pariisissa (Eihveltorniin muun muassa). Välillä matkaseurueeseen liittyi uusia jäseniä ja tuttavuuksia solmittiin. Italiassa Kallella oli peräti kolme suomalaista naista matkakumppaneina.

Olj sellaene italijalaene insnyörj, joka osas huastoo saksoo, ja sen kansa jollai tavalla piästiim puhhee alakuun. Se kysy, että mittee matkuetta myö ollaan, ja minä sanoen, että oon mormonni – ja nämä oovat minun kolome akkoo ja oon Italijassa lissee ehtimässä.

Venetsiaan Kalle menisi toisenkin kerran:

Jos minä oesiv vielä nuorj ja sattuisin sitten rakastummaan, ja jos sitten se minun morsiamen oes rikas, että kannatas reissuta, niim minä kävisiv vielä yhen kerran Venetsijassa. Ja jos sitten se morsian olis niin rikas, että kannattas reissuta kahen, niin minä ottasin sen morsiamen mukkaaj ja mäntäs kahen sinne Venetsijjaan.

Kulttuurikohteet ihastuttivat, mutta matkan suurin elämys taisi maantieteen ja biologian opettajalle olla kuitenkin Vesivius eli ”helevetin savutorvi”. Hän kipusi hevosella tulivuoren laelle. Sillä hän näki tulivuoren kiehuvan kraaterin. Minä luulen, että sitä mikä sillon käväs mielessä piälimäesenä, suattasj sannoo vaekka peloksii.

Napolista Kalle Väänänen jatkoi yksin matkaa Tuunisin kaapuntiin Afrikkaan. Ajan asenteista  kertoo, että hän pyysi Suomeen palaavaa matkatoveriaan viemään terveisiä kotiin siltä varalta, että neekerit sattuisivat minut syömään.

Tunisin monenkirjava kaupunkielämä selvästi ihastutti Kallea. Kielimuuri oli ankara:

Yhennii kerran minä kuleksin muutaman muaseuvulta tulleen arapialaisen kansa ja huasteltiin kovasti, vaekka vaekeeta olj kummallekkii. Se osas minun mielestä vielä huonommir ranskoo kum minä ja se iäns sitä niin ouvosti, etten tahtonnu suaha mittää tolokkua. Yhtä huonoo lie ollu minun huastamisen sem mielestä. Muutamaksii minä kysyin siltä, että onko siellä missee hiän assuu, tuota erämuata lähellä. Niin se vastoo, että on kello yhteentoesta asti.

Paluu suuresta maailmasta huipentui Pöljälle. Kuopion asemalta matkalainen hyppäsi junaan.

…vielä olj pienj matka junalla ajettavvoo sille asemalle Kuopijon takana, jossa kaekki asemav virastot ja toemistot ja postikonttoorit ja muut sopivat yhteem pienee huoneeseej ja jossa Pysäkki-Ville o aenuvana virkamiehenä. Ja kun siltä pysäkiltä kävelin peltoem poekki siihen talloon, jonka kuistille näkkyy kolome järvee ja jonka tasasella nurmikkopihalla seisoo satavuotinen koevu, niin sillom minä tunsin, että seolj löytynnä se paekka, jota olin turhaan sieltä tuhansiiv virstaem piästä kulukenna ehtimässä.
Pöljän pysäkki 1920-luvulla. Kuva Kuopion kulttuurihistoriallinen museo.
Kalle Väänäsen kirjan Pöljäm pysäkiltä palamuihen siimekseen  ilmestyminen oli varmasti kyläläisille suurtapaus. Väänänen vahvisti kertaheitolla pöljäläisten itsetuntoa ja arvokkuuden kokemusta. Kyläläisten elämänmuotoa, puheenpartta rinnastettiin suureen maailmaan ja pärjäsimme vertailussa! Niin vain se mualiman paras paekka on tämä Pulasteen kuisti, missee nyt ollaaj, ja sem parempoo eijoo immeiselle missää tarjona kun tuolla teijän saanassa.

Lähteet: Kalle Väänänen, Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen (1926), Marja Linnove, Kalle Väänänen - savolaisuuden tulkki. Lehtijuttu Uutis-Jousi. Kuvat Lassilan arkisto.






keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Sotavuodet Vilholan talossa vieraskirjan kertomana



Vilholan talossa Pöljällä aloitettiin uusi vieraskirja 17.2. 1938. Talon isäntä Aatu Halonen oli kuollut tammikuun 30. päivänä.

Haloset olivat asettuneet tilalle vuonna 1904, kun Nestor Halonen ja Maria Toivanen ostivat tilan Adam Toivaselta. Jussilan tilasta ja torpista enemmän oheisissa blogissa Adam Toivanen ja Torpan katselmuksiaToivasten aikaan tilan nimi oli siis Jussila, Nestor Halonen vaihtoi nimeksi Vilhola. Oheisessa kuvassa talon väkeä 1910-luvulla.

Nestor Halonen (vanh..) ja vaimo Maria, Nestor (nuor.), Juho, Otto, Aatu ja Eveliina Halonen, Hanna Halonen (Heiskanen) sylissään Hanna. (Kuva Lassilan talon kotiarkisto)
Vilholan tila siirtyi Aatu Haloselle (1885-1938) vuonna 1928. Aatu oli mennyt naimisiin Elin eli Elli Ruotsalaisen kanssa. Heillä oli peräti neljä poikaa. Aatu "kiilasi" perinnönjaossa naimattomana eläneen Juhon ohi.
Aatu Halonen ja pojat rukiin korjuussa syksyllä 1937. Oikealla seisoo Lauri,
Aatu kuormalla,  Kauko ja Pentti istumassa. Tyttönen voisi olla Eskelisen tyttöjä.

Aatu Halonen kuoli vain 48-vuotiaana sydänkohtaukseen. Elli jäi neljän poikansa kanssa hoitamaan tilaa. Hautajaiset olivat suurtapaus kylällä. On kohtalon kulku niin kumma, läpi tuskien vie elon tie. Hautajaispäivänä vieraskirjaan on kirjoitettu 126 nimeä. Oli tapana, että vainaja arkutettiin kotona ja hänet saatettiin yhdessä kirkomaahan. Sieltä palattiin sitten muistotilaisuuteen

Aatu Halosen viimeinen matka Siilinjärven kirkkomaahan on alkamassa. 
Hautajaisissa oli tietysti paljon Halosia, sukua oli tullut kauempaakin. Ollikkalasta oli Juho ja Miina Ollikainen ja lapset Kalle, Aino ja Anna. Lintuniemestä Selma Niskanen, Paavo ja Matti. Harjulta tietysti Otto ja Eveliina Itäkallio. Vainaja oli Eveliinan veli. Oli opettajat Elsa Väänänen ja Enne Kolehmainen. Lassilan, Panninniemen ja Pohjolanmäen isännät, Janne, Kalle ja Aatu Väänänen olivat kirjoittaneet nimensä peräkkäin. Paikalla oli myös pysäkki-Ville ja kauppias Tauno Miller, Tatu Nissinen oli tullut Kuopiosta. Nissisillä oli huvila Vilholan naapurissa ja perheillä oli paljon yhteisiä rientoja kesäisin. Pulasteen Iida kirjoitti nimensä viimeisenä.

Talossa ei jääty kuitenkaan suruajan eristyksiin, sillä jo 17.3. vieraita oli tupa täynnä. Oletettavasti Pöljän lotat kokoontuivat: Saima Miller, Hanna Savolainen,, Anna Ollikainen, Inkeri Jääskeläinen, Maire Tuomainen, Hilkka Savolainen, Helka Räsänen, Katri Niskanen, Anne Pitkänen, Liisa Ollikainen, Ida Tuomainen ja Aune Vesterinen (Kuopio) olivat yhteistä kokousta pitäneet.

Suojeluskuntapäällikkö Atte Rautiainen ja Janne Savolainen kävivät Vilholassa 21.1.1939. Elli Halonen ei ottanut vieraskirjaa esiin ihan jokaisen piipahtajan tuhrustettavaksi. Papit, opettajat ja isompien talojen isännät ja emännät arvotettiin ylimmäksi.

Syksyllä 1939 sota syttyi Euroopassa ja Suomi neuvotteli Neuvostoliiton kanssa alueluovutuksista. Pöljänkin miehet oli kutsuttu lokakuun puolessavälissä ylimääräisiin harjoituksiin. Tilanteen aikana käymässä tutussa Vilholassa. Mitä eessä on sen verho kätkee. Toivomme että eessä on uusi onnen ja rauhan aika kuten tähänkin asti. (8.11.1939) Rohkeaa ja toiveikasta mieltä koetettiin pitää yllä, Vilholasta lähti kolme poikaa sotaan vuosina 1939-44.

Vasemmalta Lauri, Pentti ja Kauko Halonen. (Kuvat Irja Halonen)
Talvisodan ajalta vierailumerkintojä on vain muutama. Maria ja Mikko Kontu, Martta ja Salme Korhonen sekä Aune Tarvainen olivat Ilomantsista. Nina Jantunen Pitkärannasta. Arvattavasti nämä vieraat olivat sodan jaloista evakkoon joutuneita ihmisiä. Siilinjärvellä oli yli sata evakuoitua perhettä. Rouva Vilholalle! Kiitos kaikesta, muistan Teitä aina - elämäni taipaleella. N.J. 14.2.1940. Pitkäranta.

Jatkosotaan viitataan ensimmäisen kerran elokuussa 1941. Nyt syys jo saapuu, kypsyy tähkäpäät.
Pian maamme kaunis, uuden aamun näät. Suomen armeija oli edennyt reippaasti Karjalassa kesän aikana. Hulda ja Väinö Reunasen runossa oli isänmaallista intoa. Väinö Reunanen oli Siilinjärven seurakunnan nuori pastori.Väinö Reunasen seuraava merkintä onkin joulukuulta 1941. Hän oli lomalla Aunuksesta. Syyskuussa Liisa Nissinen vieraili pikaisesti, osoitteeksi oli merkitty K.S. 36. Eli Liisakin oli rintamalla kenttäsairaalassa.

Vasta kun leijona valveutuu,
loppuvi kärsimys Suomen.
Kun kuka kansaa halveksuu
sortuvi nin kuin juureton puu.
Silloin Suomessa huomen,
silloin on Suomessa huomen.

Näin runoili Torsten Vasarainen  5.1. 1942 ollessaan lomalla Gorasta, Aunuksen Karjalasta.

Syvärin virta. Vilholan talon albumeista.
Ui Syvärin virralla Suomen purret, sen laineet lauluja meidän soi. Yhä vieläkö pienuuttas Suomi, suret, kun pois sun valtaasi vartioi, käsin voitokkain sinun viiriäs kantain yli kaikkien Kalevan rantain! Näin reippaasti kirjoitti lomalainen Lauri Halonen huhtikuussa 1942.

Pöljän kylän pitkäaikainen karjantarkkailija, "assistentti" Anna Saastamoinen vieraili Vilholassa ensimmäisen kerran  helmikuussa 1942. Sodan sanasto tunki arkeen. Toukokuussa vieraat tulivat "maatalouskamppailuun" Vilholaan.

Kauko Halonen kaatui Lapin sodassa 15.10.1944 Turtolassa (Juoksenki). Sankarihautajaisia vietettiin 5.11.1944. Hautajaisissa oli silmiinpistävän vähän miehiä. Vaikka aselepo Neuvostoliiton kanssa oli solmittu jo syyskuun alussa, niin kotiuttaminen oli vielä kesken.

Sodan jälkeenkin elettiin säännöstelytaloudessa ja pulan aikaa. Vieraita kävi Kuopiosta ja Helsingistä asti. Ystävät maalta olivat kullan arvoisia, sillä lähes kaikesta oli pula. Kovasti Elli-emännän kestitystä kiiteltiin.


Lähteet: Vilholan talon vieraskirja ja valokuvat Vilholan kotiarkisto.





lauantai 6. syyskuuta 2014

Niin murtuu pakkovalta



Ylioppilas Tatu Nissinen vietti loma-aikojaan Pöljällä. Hän kirjoitti eläväisen tarinan Ollilan talon emännästä ja talon piiasta, Sannasta.

”Tieni sattui kulkemaan Ollilan navetan sivuitse. Kaikessa hiljaisuudessa astelin matkani määrää kohti ja niin olin sivuuttamaisillani tuon mainitsemani Ollilan navetan, mutta – istu ja pala – mikä melu sieltä sisältä kuului. Siellä oli piiat aamuruokintaa ja lypsyä toimittamassa, itse talon emännän oman valvonnan alaisena. Mutta voi itse pihkanokka! Enpä ole vielä pitkän ikäni aikana kuullut moista ääntä lähtevän yhden eukon kulkusta. Sai siinä piikaparka kuulla kykynsä, nimensä ja kunniansa. Minä joka muutenkin olen joutunut akkojen hammastikuksi, päätin vähän niin kuin varastaa tietoja siitä, mikä oli tuollaisen ätäkän synnyttänyt…”

Ylioppilas jäi kuuntelemaan salaa. Mitähän piika oli tehnyt? Pian tuli ilmi, että talon nuori piika, Sanna, oli käynyt työväenyhdistyksen kokouksessa. Piikaparka yritti emännän pauhinan väliin sanoa, ettei siellä ihminen pahemmaksi muutu. Rippi loppui vasta, kun ylioppilas astui navettaan. Silloin emäntä muuttui mielevän ystävälliseksi.

”…mentiin talon tupaan, jossa isäntä paistoi jalkapohjiaan talkkavalkean ääressä ja imi piippuaan. Minä kävin nauttimaan samasta mukavuudesta, en sentään jalkojani paljastanut vaan niistin nenäni ja pistin talon pussista piippuun.”

Miesten rauhaisan rupattelun rikkoi taas uusi riita, kun sisätöihin tullut Sanna pudotti perunakipon kattaessaan aamiaispöytää. Nyt isäntä ja talon tytärkin sättivät tyttöparan. ”Mutta Sanna kuunteli hiljaa ja hiiskumatta. Kunnes lopulta sanoa tokasi: ”tulee se vahinko viisaallekin, tyhmällähän se on toisessa kädessä, kuten emännälläkin”.”

Tarina on tarina. Mistään tietystä Pöljän talosta tuskin oli kysymys. Mutta hienosti tekstissä avautuu aikaikkuna vuosiin 1905-1907. Vapaus! Vanhoillaan olijat saakoot huutia! Piika on yhtä viisas, ellei viisaampi kuin emäntä. Ihmisiä pitää kohdella tasavertaisesti!

Ylioppilas Tatu Nissinen oli omaksunut vuosien 1905-06 idealismin. Parannuksia työväestön ja naisten asemaan oli saatava. Näitä ajatuksiaan hän halusi pöljäläisille kertoa. Luulenpa, että joissakin Pöljän taloissa emännät ja isännät kakistelivat. Nuori mies ei kylän puheista enää ilmeisesti piitannut.

Tatu Nissisen (1883-1966) syntyi Pöljällä  David Nissisen ja Maria Lovisa Halosen perheeseen. Vanhemmat olivat mäkitupalaisia. Kovalla työllä he onnistuivat hankkimaan rahat poikansa  kouluttamiseen.. Hän valmistui ylioppilaaksi 1906 Kuopion klassisesta lukiosta.

Nissinen suoritti agronomin tutkinnon Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (Helsingin yliopisto) 1910. Hänet valittiin kansanedustajaksi edistyspuolueen listoilta Kuopion läntisestä vaalipiiristä 1919. Kansanedustajana hän toimi vuosina 1920-22.

Lähteet: Taimi -lehti 13.1. 1907 (Tatu Nissisen perillisten arkisto)
http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?iid=418









keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Itä-Karjalaa valloittamassa

Olen kirjoittanut Aatu Väänäsen sotaretkestä aiemminkin. Pohjolanmäen talon arkistoista löytyi käsin kirjoitettu muistelma, jossa Aatu kertoo tarkkaan tapaansa sotaretkensä vaiheet. Aikaisempi blogini perustui hänen maatalouskalentereihin tekemiinsä merkintöihin. Täsmälleen 73 vuotta sitten Aatu Väänänen nousi kuorma-autoon Siilinjärven suojeluskunnan talolta ja sotaretki itään alkoi.

Aatu Väänänen taisteli 7. divisioonan tykistössä. Ensimmäiset taistelukosketukset saatiin Tohmajärveltä heinäkuun alussa 1941. Hyökkäysvaihe alkoi 10.7. 

Pusujoen maasto. Tie on avattu murroksen läpi. Pälkjärvi 12.7.1941.

Tykistö kulki hyökkäävän jalkaväen takana. Vaaratonta ei ollut sekään: …yllä lenteli kranaatteja, joka kiihotti kuoppaa luomaan ja äkkiä. Tällä tienoolla oli miinavaara suuri, joten sai katsoa tarkkaan, mihin astui ettei lennä ilmaan, talot oli myös miinoitettu, joten niihin ei ollut hyvä mennä kurkistelemaan. Majamme pystytettiin pellon laitaan kuusikkoharjanteelle. Siinä oli sitten paljon ryssän korsuja ja asemia ja jos minkälaista tavaraa ja tarvikkeitaan, joita se oli jättänyt lähtiessään.”(18.7.1942, Pälkjärvi)

Jatkosodan alkuvaiheen nopea eteneminen näkyy päiväkirjassa. Tykistön asemia vaihdettiin nopeaan tahtiin. 7.divisioonan tavoitteena oli Sortavalan takaisinvaltaus. Heinäkuun lopulla oltiin edetty Kirjavalahdelle, josta oli yhdeksän kilometriä Sortavalaan. Puuhun asetetusta tähystyspaikasta Sortavala jo näkyi. 


Kirjavalahti 2.8.1941.
Tässä kylässä oli toimintaa paljon, sillä ryssä lentää härritti paljon, varsinkin 29. ja 30. päivänä, jolloin saatiin useita alaskin. Teltta laitettiin keskelle peltoa, sillä metsässä oli paljon pensasryssiä. Mekin saatiin sellaisia kuusi kappaletta vangiksi. Laatokan Kirjavalahdessa käytiin uimassa ja pyykillä. Saunoja myös kunnostettiin, joissa saatiin kylpeä.

Seuraava asema oli Rautakankaan tienristeyksessä. It-joukoilla oli nyt vähemmän töitä, sillä vihollisen joukot oli lyöty hajalle ja Sortavalan valtaus oli käynnissä. Tässä tienoossa oli meidän tykistöä paljon, josta se soitteli Sortavalan ja Helylän lähimaastoihin, se oli mukavaa kuultavaa. Miten lie ollut mukavaa vastapuolella. (9.-10.8.1941) Suomalaiset joukot valloittivat Sortavalan 15.8. illalla. 

Näkymä Kuhavuorelta Sortavalaan. Aatun patteri otti asemat täältä 17.8.1941.
Elokuun loppuun asti Aatu taisteli Suomen alueella. Talvisodassa menetetyt Karjalan alueet oli valloitettu takaisin. Elokuun lopussa ylitettiin valtakunnan raja. Näin Aatu Väänänen: ”…aivan aamutunneilla sivuutettiin Käsnäselkä ja edelleen vanha valtakunnan raja siinä 8 tienoissa aamusella. Siinä ei ollut paljon aikaa miettiä, auto vaan huristi yli ja siinä kaikki. Niin oli tultu siihen hämärän ihmemaahan, jossa nyt saatiin omin silmin havaita, miltä se alkaisi näyttää.”

Suomen ja Venäjän raja. Käsnäselän seutu.

Kovin hyvältä Aunuksen Karjalan Neuvostoliitto ei Aatu Väänäsen kokemuksen mukaan näyttänyt. Huonoja teitä, laihoja lehmiä ja kelvottomasti hoidettuja peltoja. Valitettavasti  muistelmasta puuttuu ainakin yksi sivu, joten Aatun kuvaus jää tältä osin vähän kesken. Myöhemmin syksyllä hän kuvaili Latvan kylän viljelyksiä ja peltoja myönteisesti. Erityisesti tykistön miehenä teiden kunto harmitti kovasti. Liejussa rämpiminen otti voimille.

Latva.
Laitettiin asemat ruiskuhilaiden sekaan kylän pohjoispuolelle maantien läheisyyteen. Nyt oltiin tavoitteessamme, joten ruvettiin ihan taloksi pitkän ja rasittavan vaelluksen päälle. Latva, jossa nyt oltiin on Itä-Karjalan huomattavampia asutuskeskuksia. Sotakaan ei ollu runnellu tätä paikkakuntaa ollenkaan ja siviilejäkin oli huomattavasti. Ehkäpä toinen puoli jäljellä. Enimmäkseen kuitenkin vain naisia ja lapsia. Tässä kylässä maa oli kasvanut hyvin sen näki kaikkialla eikä ihmekään, olihan maa luonnostaan oikein hyvää viljelysmaata ja maanviljelyskalustokin ensiluokkaista kuten sopiikin näin isoille viljelysaukeille. Meikeläisten käsiin jäi täällä paljon koneellista maanviljelyskalustoa ja suuri korjauspajakin ihan ehjänä suurinen öljyvarastoineen. Siviiliväki teki töitään kuten viljanpuintia ja juurikasvien korjuuta vaikka laiskanlaisesti.

Lokakuun 14. Aatun patteri  ylitti Syvärin Voznesenjassa.
Miehet kuljettavat tavaraa ylivietäväksi Voznesenja 8.10.1941.
Aatu Väänänen on kirjoittanut sotamuistonsa äärimmäisen lakonisesti eikä tekstistä ole helppo tulkita miehen mietteitä tai tunteita. Syvärin ylitykseen ei liittynyt iloa tai innostusta. Niin oltiin tultu jo pois varsinaiselta karjalaiselta alueelta…Siinä tuli monesti mieleen säälin tunne ihmispoloisia, joiden oli pitänyt lähteä sodan jälestä pakoon vähäsen tärkeimpiä tavaroitaan mukanaan. Suomen armeija eteni, mutta ei ilman tappioita. 27 siilinjärveläistä miestä kaatui heinäkuusta joulukuun alkuun kestäneen hyökkäysvaiheen aikana.

Lokakuun lopussa Aatu Väänänen ja Veikko Miettinen saivat lomaa. Se ainut (auto), joka pysäytti kyytiä saadaksemme kotiin päin oli hiljaisten poikien kyyditsijä. Joka kyllä lupasi kyydin Vosnesenjaan, jos kelpaa. Tuumattiin vaan, että kyllä sitä sovitaan yhteen kyytiin vielä nytkin. Joten se autokuski kehoitti käymään kyytiin. Niinpä sitä sitten kavuttiin hiljaisten pariin, eikä se ollut oikein mukavaa matkantekoa huonolla tiellä, aivan oli sotkea sinne hiljaisten pariin sillä taipaleella.

Aatu Väänäsen sota loppui helmikuun lopussa 1942. Hänet siirrettiin ikänsä vuoksi reserviin.

Lähteenä Aatu Väänäsen sotamuistelman kopio sekä SA-valokuva-arkisto.


tiistai 27. toukokuuta 2014

Eemil Rautiaisen kirjeitä Amerikasta


Eemil Rautiainen 1920
Suomesta lähti vuosina 1821-1929 noin 350 000 siirtolaista Pohjois-Amerikkaan. Kiihkeimmillään siirtolaisuus oli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta vielä itsenäistymisen jälkeenkin 1920-1929 60 000 suomalaista hyppäsi laivaan ja lähti tavoittelemaan parempaa elämää rapakon takaa.

Viimeisen siirtolaisaallon mukaan tempautuivat pöljäläisetkin. Puustellin talossa on säilynyt Emil Rautiaisen kirjeitä Kanadasta 1924-27. Eemil syntyi vuonna 1895 Maaningan Käärmelahdessa. Perhe muutti 1908 Riuttaniemeen Hamulan kylään. Torppa oli iso ja perhe varsin hyvinvoiva, mutta torpan varaan ei voinut rakentaa. Eemil päätti lähteä Kanadaan. Hänen kirjeistään paljastuu, että saman idean olivat saaneet monet muutkin nuoret miehet Pöljällä ja lähikylillä.

Kanadassa olivat myös Oskar Savolainen, Martti Saarela, Jussi Toivanen, Matti Niskanen, Nestor Halonen, Matti Pitkänen, Eemil Rissanen – kaikki Pöljän ja lähiseudun poikia. Otto Halonen Kievarista oli lähtenyt Amerikkaan jo 1913. Viisi Vartiaisen sisarusta Kolmisopelta muutti 1920-luvulla Amerikkaan. Amerikan tarinoita oli siis varmasti kuultu omin korvin ja kirjeitä luettu.

Kysymyksessä oli suuri satsaus, sillä pelkkä laivalippu maksoi v. 1924 noin 4000 mk. Nykyrahassa arviolta 1300€. Se oli valtava raha. Lisäksi piti varautua matkakuluihin perillä. Emil Rautiainenkin lainasi rahaa veljeltään Atelta ja Miettisiltä. Vielä vuonna 1927 velkaa oli maksamatta.

Miksi Kanadaan? Yhdysvallat oli ottanut vastaan kymmeniä miljoonia eurooppalaisia siirtolaisia, mutta 1920-luvun puolivälissä maahantuloa kiristettiin. Avoimen muuton aika oli ohi. Sen sijaan Kanada ei sulkenut rajojaan. Niinpä muuttovirta suuntautui sinne. Tyypillinen reitti kulki Hangosta Liverpooliin ja sieltä Saint Johnin satamakaupunkiin New Brunswickiin. Jotkut jatkoivat Kanadasta laittomasti Yhdysvaltoihin.

Emil Rautiaisen siirtolaistaival oli varsin tyypillinen. Hän hankki kotipaikkatodistuksen Siilinjärven seurakunnasta passia varten 22.4.1924. Kanadassa hän työskenteli ensimmäiseksi ruotsalaisella farmilla elonkorjuussa. Palkka oli neljä ”taalaa” päivässä. Kyllä on eri hytinätä täällä puinti homma siinä joutuu kun 8 hevosparia on vetämässä lyhteitä, niin kaksi miestä luo hangolla minkä kerkiää koneen kitaan kyllä se vaan kerkiää niellä.  Emil kehaisi Atelle, että hän oli oppinut jo vähäsen tolkkaamaan englantia.

Eemil Erskinessä kylvöhommissa 1926.
Talvella 1924 Emil oli metsätöissä. Emil ei ole voinut lähettää rahaa, kun sitä ei ollut. Hän asui syrjäisellä metsäkämpällä, talvivaatteetkin ovat jääneet ostamatta. Kämpällä kaikki oli kallista. Emil sanoo lainanneensa rahaa tutuiltaan. Kotimaan kaipuuseen hän pyysi Attea tilaamaan Suomen Kuvalehden hänelle Kanadaan. Kesäisin Emil työskenteli farmeilla, Erskinessa Albertan osavaltiossa pitempäänkin.

Martti Saarela ja Emil lähettivät rahaa Suomeen. Kotiväki oli ihmeissään, kun saivat pankkisekkejä eivätkä tienneet, mitä niillä tehdään. Pohjolanmäen talon isäntä Aatu Väänänen auttoi Saareloita, ehkä hän neuvoi Atteakin. Dollarin kurssista puhutaan kirjeissä paljon! Vuonna 1926 dollarilla sai 39 markkaa.

Farmin työmiesten asunto. Eemil istuu rappusilla. Erskine 1927.
Jonkinlaisesta kotoutumisesta kertokoon seuraava kirje. Minä sain illalla englanninkielisen kirjeen yheltä varmin emännältä siinä olikin tavaamista että sai selvän ja piti viedä viimein se paassillen (työnjohtajalle) luettavaksi, että saimme kaikki selvillen kyllä se paasia nauratti kun siinä oli oli niitä tyttö asioita, sekun olisi se kielinen (englantia puhuva) varmin emäntä puhemiehenä meillen Martin kanssa ja niitten naapurissa tyttärillen, sanoi niitten olevan kipeänä ikävästä. Eemil sanoi, että pitää käydä tyttöjä tapaamassa, kun töiltään ehtii! 

Eemil ja Martti liikkuivat työn perässä. Vuonna 1925 miehet olivat Coboltissa, Ontariossa. Alueelta oli löydetty vuosisadan vaihteessa eräs maailman tuottoisin hopea- ja kultaesiintymä. Kaivostyö olikin yksi suomalaisten tyypillisimpiä töitä Amerikassa. Se oli vaarallista, likaista ja raskasta työtä, jota tehtiin, kun muutakaan ei ollut. Lisäksi suhdanteet heittelivät alaa rajusti. Nikkelin kysyntä oli ollut 1. maailmansodan aikana korkealla ja kaivoksissa töitä. Sodan jälkeen tuhannet miehet jäivät työttömiksi. Tähän lamaan Pöljänkin pojat sattuivat tulemaan.

Hopeakaivos Coboltissa, Ontariossa.
Siirtolaisen henki oli halpa 1900-luvun alun kaivoksissa. Esimerkiksi Wyomingin Hannassa olevassa hiilikaivoksessa kuoli vuosina 1903-1908 228 kaivosmiestä kahdessa suuressa onnettomuudessa. Vuoden 1903 onnettomuudessa kuoli 93 suomalaista siirtolaista. 

Eemil oli torpparin poika. Oma maapala oli varmasti yksi tavoite, kun Kanadaan lähdettiin. Hän osti pienen maatilan, mutta ei onnistunut viljelyksissään. Hän palasi pätkätöihin farmeille, kaivoksiin ja metsätöihin.
Vuosien 1924-27 kirjeistä saa varsin ankean kuvan siirtolaisen arjesta. 

Toisaalta Eemil oli velkaa kotipuoleen, voi olla että hän ei hyvistä tienesteistä halunnutkaan kaikkea kertoa? Oheisessa kuvassa luki, "minä ja my car" eli jossakin vaiheessa meni paremmin? Kuva on vuodelta 1926.



Eemil Rautiaisen taival Kanadasssa jää hämärän peittoon. Hän ei käynyt enää koskaan Suomessa ja kuoli perheettömänä Vancouverissa vuonna 1973. Pieni perintö jaettiin Suomen sukulaisten kesken, yksi perillisistä osti rahalla kiikkustuolin. Sanoi tosin, että piti siihen vähän omia rahojakin laittaa! Tämä oli savolainen tapa kertoa, ettei Eemil ollut onnistunut Amerikan kultamailla.

Useimmat lähtijät ottivat viiden vuoden passin. Tarkoitus oli palata, mutta suurin osa lähtijöistä jäi sille tielleen.
Martti Saarela käviainakin  kaksi kertaa Suomessa. Vuonna 1929 ja 1973 (?). Tullessaan 1970-luvun alussa kotiinsa Kokkosenmäkeen hän käveli harhaan. Niin oli kotitie unohtunut, että Martti aamuyöstä kolkutteli naapuri-Heikkiset hereille ja ihmetteli tietä. Martti tapasi myös tyttärensä Meerin ja Meerin äidin. 

Martti Saarela  noin 1920.
Martti Saarela ja Meeri Roivainen 1970-luvun alussa.
Kuva Meeri Roivainen.

Eeva Vartiaisen seikkailut Amerikassa oheisessa blogissa. Amerikasta Kolmisopelle Martti Saarelan lähdön syistä oheisessa blogissa Kaksi lapsuutta Pöljällä

Lähteet: Eemil Rautiaisen kirjeet Atte Rautiaiselle 1924-27. Pekka Rautiaisen hallussa, Puustellin arkistot. Siilinjärven seurakunnan arkistot, tietoja ulkomaille muuttaneista 1924-30. Valokuvat Tuula Tuunaisen arkistot, Puustellin arkistot. Kankainen-Tuunainen, 300 vuotta Rautiaisia Käärmelahdessa.(2014), Kero, Suureen länteen. Siirtolaisuus Suomesta Pohjois-Amerikkaan, osa 1. Tauno ja Eeva Heikkisen haastattelu.





keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Elämän ja kuoleman kirjeet

Kesäinen idylli Kokkosenlammelta. Etualalla istumassa Aaro ja Johanna Puurunen. Vasemalla seisomassa Sanna Vartiainen (Puurunen) sylissään Kaija tytär. Vieressä on puoliso Matti Vartiainen. Kuva on otettu kesällä 1938.
Nina Kotasen kotiarkisto.

Äitini Irma Roivainen on kertonut minulle usein tarinaa sota-ajalta. Olin kuullut sen jo niin monta kertaa, että en enää kunnellut. Vasta nyt olen ymmärtänyt, kuinka merkittävän kokemuksen äitini halusi kanssani jakaa. Se on tarina raskasita ja kohtuuttomista taakoista, joita sotasukupolvi on joutunut kantamaan.

13-vuotias tyttö hiihti helmkuisena talvipäivänä viemään kuolinsanomaa. Elettiin talvisodan aikaa. Irman eno Matti Vartiainen oli kaatunut Pitkärannassa. Hänen puolisonsa Sanna ja kaksi lastaan asuivat Pöljällä. Kaatumisilmoitus oli jostakin syystä tullut Matin veljelle Aarolle.

Ilmoitus Matti Vartiasen kaatumisesta.
Sanna Vartiainen ei uskonut, että kirje oli totta. Hän oli juuri edellisenä päivänä saanut Matilta kirjeen. Hän otti sen esille ja luki kirjettä Irmalle, toisteli ettei Matin kuolema voi olla totta. Kirjeen päiväys oli sama kuin Matin kuolinpäivä.

"Sanni rakas!
Kiitos taas kirjeestäsi, sain juuri ja ajattelin vastata heti muutaman sanan että saat tietää että vielä olen elossa. Tänä päivänä aika menee joutuin että ei tiedä mikä päivä aina on, vaan täytyy toiselta kysyä että tietää missä mennään."

Huolehtiva kahden pienen lapsen isä rohkaisi puolisoaan, lähetti 200 markkaa rahaa ja toivoa pääsevänsä rakkaittensa luo. Hän oli aivan etulinjassa Pitkärannassa Laatokan Karjalassa. Samalla kun hän kehoitti Sannaa käyttämään rahat tarpeisiinsa ja laittamaan loput säästöön. Omasta selviämisestään Matti Vartiainen tuntui olevan hyvin epävarma.

Neuvostoliitolla oli tykistöylivoima, jolla se moukaroi suomalaisten asemia. Myös partiotoimintaa oli. Miehet olivat väsyneitä valvomisesta ja muista sodan rasituksista. Kirjoittaessaan kirjettä 5.2. Matti oli varmasti järkyttynyt. Edellisenä päivänä hänen joukkueestaan oli kaatunut neljä miestä: Eino Pitkänen, Toivo Itkonen, Pertti Väänänen ja Reino Utriainen.

Näin viime yönä unta teistä, että olin tulevinani lomalle ja oli se hauskaa, teillä oli niin puhdasta kaikki ja minä kättelin teitä kaikkia niin iloisesti. En tiedä mitä se merkitsee, olisihan se hauska, että se niin kävisi. Toivotaan niin yhdessä että vielä kerran olemme niin kuin ennenkin. Terveisiä teille kaikille teille rakkaat siellä kotona. Terve Sanni rakas ja Kaija ja Ulla-Maija. Kiitos pusuista, lähetän sulle puolta enempi mitä sulta tuli.

Matti kirjoitti kirjeen ja ehti toimittaa sen eteenpäin. Sitten joukkueen korsuun tuli täysosuma. Komppanianpäällikön ilmoitus osumasta on merkitty sotapäiväkirjaan 5.2. klo 9.50. Kahdeksan miestä kuoli, heidän joukossaan Matti Vartiainen.

Sanna Vartiaisella oli elämän ja kuoleman kirjeet käsissään ja hänen oli pakko hyväksyä, että kuoleman kirje oli totta.

Matti Vartiainen keskellä sekä Ville Savolainen ja Paavo Ruuskanen. Miehet olivat juuri saaneet kutsun
ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kuvan otti Irma Pantzar.
Hautajaiset järjestettiin illalla pimennyksen aikaan. Samalla kertaa siunattiin viisi miestä: Lauri Takkunen, Kalle Halonen, Aaro Miettinen, Veikko Heikkinen ja Matti. Surumarssin soidessa kantoivat suojeluskuntalaiset arkut sankarihautaan. Irma Pantzar kirjoitti enolleen muistokirjoituksen. Se julkaistiin lehdessä:

Matti Vartiaisen muistolle.

Niin alkoivat suruviestit kulkea Sinustakin Matti, että olet saanut uhrata elämäsi isänmaan puolesta. Aivan kuin aavistain lähtiessäsi pilvisenä lokakuun päivänä, ettet koskaan enää paaja näille rakkaiksi käyneille kotiseuduillesi tuntui sinusta lähtösi niin ikävältä. Olithan juuri saanut valmiiksi oman kodin. Olit ahkera ja rehellinen tehtävissäsi. Sinun työtoverisi ja naapurisi kaipaavat sinua. Nyt on paikkasi tyhjä. Taistelit urhoollisesti Jumalaasi luottaen. Ihmisjärjellä ymmärtäen katkesi elämäsi kesken, mutta meidän jälkeen jääneiden on muistettava, että täytit velvollisuutesi Jumalan ja ihmisten edessä. Suurin toiveesi oli päästä kotiin voittajana. Kirjoitithan usein, että kohta täältä päästään kotiin. Toteutuihan toiveesi, mutta toisin. Sinä pääsit ikuiseen kotiin.

Muistokirjoituksista ja sankarihautajaisista jää sellainen tunne, että surua oli niin paljon, ettei sitä voinut surra. Sanni Vartiasenkin oli koetettava sinnitellä yksin kahden pienen lapsen kanssa. Talvisodan menetysten jälkeen ei ehditty oikein toipuakaan, kun alkoi jatkosota.




Lähteet: Matti Vartiaisen kirjeet ja lehtileikkeet Nina Kotasen kotiarkisto. Irma Roivaisen haastattelu. Jalkaväkirykmentti 38 1. pataljoonan sotapäiväkirjat 1939-40.http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=36742, Kasurinen, Maalaismiehiä. Talvisodan taisteluihin 1939-40 I JR 38:n kolmannessa komppaniassa Laatokan koillispuolella osallistuneiden siilinjärveläisten veteraanien kertomuksia. Vaputemme hinta. talvisodan 1939-40 sankarivainajien muistojulkaisu.

Irma Pantzarin vaiheista lisää blogissa Tytöstä naiseksi sota-aikana