Gadgetissa oli virhe

maanantai 13. toukokuuta 2013

Rakas, kultainen Pääskynen!

Anna Ollikainen 1921.

Anna Ollikaista (1905-1992) ei tarvinnut kahdesti pyytää, kun oli postinhaun aika. Reipas tyttö karautti  kilpaa junan kanssa pysäkille. Anna oli innokas kirjeiden kirjoittaja ja lehtien lukija. Ollikkalassa luettiin useita lehtiä: Savo, Yhteishyvä, Koti, Hengellinen kuukausilehti ainakin tulivat. Annalle tärkein oli Pääskynen, kaksi kertaa kuukaudessa ilmestyvä lasten lehti.

Kerran, kun veljeni katselivat Pääskystä, sanoin, että siinä on nimeni. Silloinkos pojat ihmettelemään;  onko se eri kielellä, onko se nimilapussa, missä se on y.m. Oli siinä touhua ja kyselyä, kun sitä etsittiin. Eivätkä he löytäneet, enkä minäkään sitä sanonut. Jos toiset tietävät salanimen, ei siinä olisi mitään jännittävää, niin kuin nyt. Luen naurussa suin Pääskystäni ajatellen: ”Voi teitä miekkoset, jospa tietäisitte, mitä tässä lehdessä on, niin ettepä varmaankaan oleilisi noin vain rauhassa ja levossa.”

Näin  15-vuotias Anna Ollikainen kirjoitti lastenlehti Pääskysen maaliskuun numerossa 1921. Päiväkirjassaan Anna mainitsi uskollisesti lähes joka kerta Pääskysen tulon. Se ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa ja oli aikanaan hyvin suosittu lasten ja nuorten lehti. Sitä toimittivat 1920-luvun alussa Helmi Krohn ja Arvid Lydecken. Kuvittajana oli mm. Rudolf Koivu.

”Oi sitä suurta ilon hetkeä, jolloin Pääsky saapuu! En saa rauhaa ennen kuin luen sen! Kuumeisella kiireellä leikkaan lehdet auki ja – etsin onko siinä vastauksiani!  Sitten luen muut vastaukset ja Pipon, sillä se on hirveän jännittävä!”

Lehden suosituin osasto oli  Kysymyksiä ja vastauksia -palsta. ”Mihin maahan mieluiten matkustaisit ja miksi?   Mikä historian vuosiluku pysyy aina mielessäsi? Mistä eniten maailmassa pidät?”  Lukijat lähettivät kysymyksiä lehdelle, joka julkaisi ne. Lapset ympäri Suomen lähettivät vastauksia kysymyksiin. Pääskysen levikki oli parhaimmillaan noin 6000. Annasta oli jännittävää odottaa lehteä, jossa  oli  hänen kirjoittamaansa  kysymykseen jopa kymmeniä vastauksia toisilta nuorilta. Lapset ja nuoret kirjoittivat nimimerkillä. Annan nimimerkki oli ”Riemu”.

Mitä Anna vastasi?

Hirveän mielelläni matkustaisin kaikkiin maihin, vaan ehkä mieluimmin Tanskaan. Siellä oppisin oikeaa karjan- ja puutarhanhoitoa. Tutustuisin myös kansanopistoihin. Aion näet käydä sen noin kahden vuoden päästä.

Mieluimmin olisin reipas karjatyttö Norjan tuntureilla tai iloinen lammaspaimen ihanassa Italiassa! Sillä luulen, että he ovat onnellisempia kuin monet rikkaat ja kuuluisat ihmiset, joilla on tuhansia pikku huolia!

Eniten pidän kodistani. Sillä onhan siellä paitsi ihmisiä, myöskin nuo rakkaat hevoset, lehmät y.m. Ja kukapa voineekaan luetella kaikkia kodin ihanuuksia. Sillä: jos koti oisi köyhäkin, se asunto on suloisin…

Vaikeinta maailmassa on itsensä voittaminen. Sillä usein tuo mahtava ”minä” voittaa ja saa ihmisen tekemään sitä, mikä ei ole oikein.

Varhaisin muistoni on, kun olin 3 v. vanha ja poljin jalkani rautanaulaan. Siihen tuli verenmyrkytys ja lääkäri leikkeli sitä – aikoipa ottaa koko jalankin pois! Onneksi jalkani parantui hyvän lääkärini hoidossa ja suuri arpi jäi vain muistoksi siitä.”

Meillä on joitakin vanhoja esineitä. ”Könni” on ollut meillä noin 80 v. Raamattu on 60 vuotias järeä, nahka- ja lautakantinen kirja. Kahvimylly on 30 v. Pellosta löydetyt rahat ovat vuosilta 1798 ja 1818.

Jos voisin, niin laittaisin unelmieni mökin kauniille koivikkorannalle ja ottaisin hänetkin siihen. Sitten me kaksi iloista huliviliä kirjoittelisimme yhdessä Pääskyseen.

En ole vielä päättänyt, miksi rupean – aika sen näyttäköön. Mutta tiedätkös, Caritas, aioin tulla hirveän viisaaksi.

Pääskynen oli opettavainen lehti. Siinä julkaistiin lapsille ja nuorille sopivaksi katsottuja satuja ja tarinoita.  Lisäksi lehti julkaisi lukijoiden kuvia, enimmäkseen muotokuvia ja tunnelmapaloja kotoa lasten leikeistä. Oheisen kuvan Ollikkalan lapsista Anna lähetti 1921 Pääskyseen.

Kalle, Vilho, Anna, Liisa ja Mari Ollikainen 1921.

Melkein kaikissa lehden numeroissa oli lukijoiden vastauksia ja kysymyksiä. Lisäksi lehdessä oli kirjeenvaihtopalsta.  Anna kertoo usein päiväkirjassaan lähetetyistä ja saaduista kirjeistä.

”Keneenkä ”Pääskysen ystävään” tunnet eniten mieltymystä?” Joskus kysymyksistä näkyi suoraan nuorten viaton flirtti! Riemukin sai kannatusta seuraavassa lehdessä. Nuorten vastauksista heijastui tietysti myös lehden linja. Kaikkea ei julkaistu, toimitus laittoi ”tiikerin” kitaan osan lukijoiden postista.

Lapset miettivät, mikä olisi paras keksintö. ”Astianpesukone. Syöminenkin olisi hauskaa, mutta kun sen jälkeen tulee tuo iankaikkinen astioiden pesu ja pyyhkiminen.” ”Puuttuu se, että näkisi telefoonista kenen kanssa puhuu.” ”Se että läksyt menisivät sähköllä päähän.” ”Ihmeellinen lentokone, jolla pääsisi kuuhun.”  Näistähän kaikki on toteutunut. Tai ainakin läksyjen luullaan hoituvan nykyisin noin? Ajan arvoista kertoo se, että nimimerkki  Hakkri Iiro toivoi, että keksittäisiin ”sellainen kone, joka tekisi kaikki neekeriparat yhdellä pyyhkäisyllä valkoiseksi.”



Nimimerkki Riemun kommentit vähenivät vuoden 1923 lehdissä lähes olemattomiin. Ehkä 17-vuotiaana lehti alkoi jo tuntua hänestä liian lapselliselta. Lapsuus ja nuoruus käsitettiin kuitenkin vielä sata vuotta sitten eri tavalla. Oikeastaan käsite ”nuori” oli vielä keksimättä eikä harrastukset, pukeutuminen tai kuluttaminen ollut kovinkaan erilaista eri ikäisillä ihmisillä.

Pääskynen oli yksi tapa Annalle olla yhteydessä toisiin nuoriin ja saada tietoa ja viihdettä. Vaikka Pöljän kylä oli kaukana suurten kaupunkien sykkeestä, tulivat ajan aatteet ja ideat nopeasti  maaseudullekin. Anna Ollikainen teki elämäntyönsä maatalouden kerhoneuvojana. 

Lähteet: Anna Ollikaisen päiväkirjat 1920-22. Siilinjärven kotiseutuarkisto. Pääskynen 1920-23.





sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Sodassa ja rakkaudessa - Hilda ja Adiel Rautiainen 1918-1919 osa 2

Atte Rautiainen syksyllä 1918.


Aviokriisi kesällä 1918

Atte Rautiainen ei palannut suoraan Viipurista kotiin Pöljälle, kuten monet muut suojeluskuntalaiset. Valkoisilla oli noin 80 000 punaista vangittuna ja leireillä. Lisäksi pakoilevia punakaartilaisia etsittiin edelleen. Pohjois-Savon rykmentistä irrotettiin ns. etappipataljoona (myöh. Helsingin vartiopataljoona), joka siirrettiin Helsinkiin.

Näin Atte loppujen lopuksi palveli Suomen Valkoisen Kaartin rykmentin 3. pataljoonan 8. komppanian ylikersanttina Katajanokalla. Siellä on erikoistui telofooniasioihin ja kehuskeli Hildalle osaavansa laittaa omin voimin pystyyn vaikka sentraalin!

Vielä keväällä 1918 Aten kirjoitustaito oli horjuvaa. Mutta esikunta-aliupseerin tehtävissä hänestä tuli varsin sujuva kirjoittaja. Hän oppi myös kirjoittamaan koneella, mikä ei ollut ollenkaan yleinen taito tuolloin.Hilda odotti puolisoaan kotiin, eikä häntä Aten viipyminen ilmeisesti juuri huvittanut. Hän ei oikein viihtynyt Riuttaniemessä miniänä ja oleskeli lopulta pitkiä aikoja syntymäkodissaan Reponiemellä.

Käydessään heinäkuun alussa Pöljällä Atte oli hävinnyt huomattavan summan rahaa Maaningalla tansseissa ja korttipelissä. Poliisikin oli lopulta miestä kovistellut. Hilda ei Aten selityksiä heti uskonut eikä ilmeisesti vastannut Aten kirjeisiin useampaan viikkoon.

Atte haikailee kirjeissään kotiin ja odottelee palveluksen loppua. Kaikista vakuutteluista huolimatta lukijan vaikutelmaksi jää, että nuori mies piti sotilaselämästä ja poikamiehen vapaudesta Helsingissä. Tosin aluksi ruokapula kosketti myös voittajia, ei vain leireihin ahdettuja vankeja. Atttekin valittaa toistuvasti nälkäänsä ja keiton kurjuutta.

Helsingin huveja Atte kuvaili Hildalle välillä piinallisen tarkasti. Kuinka käytiin vanhalla ylioppilastalolla teatterissa ja tanssiaisissa ja käveltiin Espalla. Talvella 1919 Atte osti luistimet ja vietti iltojaan Töölön luistinradalla, sielläkin musiikki soi. Alppilassa katsottiin mäkihyppyä, Kaisaniemessa oli mukava kelkkamäki. Atte kävi myös katsomassa jääpallo-ottelun Viipuri vs. Helsinki. Oliko Atesta kehkeytymässä helsinkiläinen seurapiirileijona?

”Pyydän älä ole pahoillasi Hilta rakas”

Atte Rautiainen (vas.) Sortavalassa huhtikuussa 1919. Hihanauhassa A.V.A. eli Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija.

Sisällissodan jälkeen olot Suomessa ja lähialueilla säilyivät pitkään epävakaina. Atte kirjoitti toistuvasti punakaartien ja bolsevikkien uhasta. Hyökkäys Suomeen voi tulla milloin vain. Kesällä 1918  Atte vihjasi ensimmäisen kerran, että hän voisi lähteä sotimaan Vienan Karjalaan. Oli luvattu kymmenen päivää lomaa, jos sitoutuisi retkikuntaan.

Suomesta oli paennut kymmeniä tuhansia punaisia Venäjälle ja itärajalla oli levotonta. Roseliuksen mukaan 1919 Itä-Karjalassa vaikuttivat bolsevikit, ”valkoiset venäläiset”, ”valkoiset suomalaiset” ja karjalaiset sekä ”punaiset” suomalaiset ja karjalaiset. Lisäksi alueella oli englantilaisia joukkoja. Sinne koottiin nyt Suomesta valkoisen Aunuksen tueksi vapaaehtoisarmeijaa.

Valkoisille suomalaisille nämä heimosotina tunnetut sotaretket olivat vapaussodan jatkoa. Taistelu Karjalasta oli taistelua venäläisiä ja suomalaisia punaisia vastaan. Näiden voimien katsottiin aiheuttavan jatkuvan uhan Suomen itsenäisyydelle.

”Hilda rakkahin! Nyt rupesin sulle kirjoittamaan rakas Hilda, täällä olen Sortavalassa..” Huhtikuun 14. 1919 päivätyssä kirjeessä Atte Rautiainen selittelee lähtöään Aunuksen retkikuntaan. Ei ollut tarkoitus ollenkaan lähteä, mutta täällä sitä ollaan. Asiallisesti Atte selitti, että hän saa hyvän palkan. Hänet oli ylennetty vääpeliksi ja palkka oli 600 markkaa kuukaudessa.

Vapaaehtoisjoukkoja oli värvätty aktiivisesti ympäri Suomea. Atte kertoi, että Sortavalassa oli myös ”Pöljältä Liljan poika ja Hirvos Taavetin pieni poika ja Kolmisopelta on yksi Utin poika he tulivat eilen kuten minäkin muiten kuopiolaisten mukana.”(14.4.1919) Vahtolan mukaan arviolta 7000 miestä kävi sotimassa Aunuksessa.

Aunuksen retki kaiken kaikkiaan ei ollut erityisen maineikas. Vapaaehtoisjoukot kärsivät ankaria tappioita, eikä mikään asetetuista tavoitteista toteutunut. Lähes 400 vapaaehtoisjoukkojen miestä kaatui. ”Punaisten” tappioita ei tiedetä. Suomalaiset joukoille oli annettu ohje, ettei vankeja oteta. Jokainen kiinni jäänyt vihollinen joko ammuttiin paikalle tai päästettiin vapaaksi kuulustelun jälkeen.

Aunuksen vapaaehtoiset sitoutuivat vain kahden kuukauden palveluun. Retki osoittautui hyvin raskaaksi ja huonosti järjestetyksi. Attekaan ei tehnyt jatkosopimusta, vaan palasi kesällä 1919 Pöljälle perheensä pariin. Hänen tehtävänsä jatkuivat Siilinjärven suojeluskunnan aluepäällikkönä.

Siilinjärven suojeluskuntien yhteisharjoitus Pöljällä 1920-luvun alussa. taustalla Lassilan talo.


Lähteet: Atte Rautiaisen kirjeet Hilda Rautiaiselle 2.7.1918-14.4.1919 (Pekka Rautiaisen kotiarkisto), Roselius: Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22, Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Valokuvat Pekka Rautiaisen ja Marja Linnoven arkisto. Kiitokset Marja-Liisa Kankaiselle tutkimusavusta.
Sodassa ja rakkaudessa 1