Gadgetissa oli virhe

maanantai 30. joulukuuta 2013

Desantteja ja pommitusten pelkoa - talvisota Pöljän pysäkillä


Oheisessa kuvassa höyryjuna puksuttaa pakkaspäivänä Pöljän pysäkiltä Kuopioon päin. Kuva voisi olla vaikka sotavuosilta. Talvisodan aikaan paikallinen suojeluskunta järjesti  kolmen kohteen valvonnan Pöljällä. Mies tai vähintään poikanen vahti aseen kanssa maantie- ja rautatiesiltaa pysäkillä, toinen vartiopaikka oli niin sanotulla Kolppasillalla Aappolassa.

Rautatiet olivat Suomen puolustuksen ja elämän kannalta niin tärkeitä, ettei pelätyille desanteille haluttu antaa mahdollisuutta katkaista liikennettä. Pysäkki oli vartiopaikka 1 ja Aappola vartiopaikka 2. Suojeluskunnan aluepäällikkö Atte Rautiainen järjesti vahtivuorot ja kuittasi päivittäin toteutuneen vartioinnin. Sodan loppupuolella valvonnan kuittasi oppilas Lauri Halonen.

Tarvittiin 6-7 miestä molempiin vartiopaikkoihin. Jokaisella miehillä oli yhden tunnin vartiovuoro yleensä neljä kertaa vuorokaudessa. Lisäksi yksi mies toimi tupamikkona ja toinen lähettinä. Nämä vaihtuvat tehtävät veivät mieheltä koko vuorokauden. Vartiotupa 1 oli ensin pysäkillä, mutta siirrettiin sodan aikana Solalle. Talon eteläpäädyn huoneissa miehet lämmittelivät ja odottivat vuoroaan. Aappolassa tukikohtana oli Manne ja Iida Savolaisen talo rautatiesillan kupeessa. Silta ylitti Pöljänjoen, jota vartiokirjassa nimitetään Kolppajoeksi. Siitä siis sillankin nimi.

Vartioporukka Solalla. Kuvassa Atte ja Pertti Rautiainen,
Martti Lahtikivi. ja Onni Holopainen. Pöljän lotat huolehtivat muonituksesta. 
Vuoden viimeisen vartiovuoron 31.12. 1939 hoitivat pysäkillä Keijo Lindroos, Lauri Hiltunen, Onni Holopainen, Veli Suomalainen, Aatu Väänänen ja Arvo Suomalainen. Joku oli kirjoittanut vihkoon: ”Vanha vuosi vaipui hautaan.” Aappolassa samaan aikaan vartioivat Aatu Halonen, Erkki Soini, Kalle Ollikainen, Tauno Turunen, Kauko Halonen ja Martti Niskanen. Vartijat olivat miehiä, joita ei ikänsä tai terveytensä puolesta oltu kutsuttu vielä palvelukseen.

Juna talvipakkasella Pöljän pysäkillä. 
Tupamikko kuunteli radiosta uutiset ja päivysti puhelinta. Kello 8.45 tuli aamu-uutiset, 12.25 päiväuutiset, 18.45 iltapäiväuutiset, 21.00 päämajan tilannetiedotus ja 21.45 iltauutiset. Liikennettä valvottiin tosissaan. Maaliskuun 6. päivänä 1940 pysäkillä kuulusteltiin tiukkaan kulkijaa, joka väitti olevansa työmies matkalla Varpaisjärveltä Maaningalle.

14.1. 1940 klo 17.55 Pöljän pysäkille ilmoitettiin Siilinjärveltä:

”Kaikkien siltojen vartiointia on tarkoin tehostettava, liikkuminen siltojen lähellä estettävä eikä ketään saa päästää sillalle ilman asianomaista lupaa, tuntemattomat pitätettävä ja ilmoitettava esikuntaan.”

Kysymyksessä voi tietysti olla harjoituskin, jolla herätettiin miehet ottamaan vartioinnin tosissaan. Desanttien eli laskuvarjolla Suomeen pudotettujen vakoilijoiden ja tuhotyöntekijöiden pelko oli ihan aiheellinen. Puna-armeijan marssioppaassa Suomeen on pelottavan tarkasti kuvattu Itä-Suomen teitä ja viestiyhteyksiä. ”Pöljän aseman kohdalla betonisilta, pituus 10m, leveys 3m, hyvässä kunnossa, kiertomahdollisuus on jalkaväelle.”   Marssiopas luettelee bensa-asemat, tiet  ja sillat. Puhelinverkko oli tutkittu. Yllättävän tarkat tiedot puna-armeijalla oli Pöljänkin maantiedosta ja liikenneyhteyksistä.

Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat tuhoisasti lähialuetta. Helmikuun 3. 1940 Kuopion pommituksessa kuoli 37 ihmistä, Iisalmen kohtalon päivä oli 17.2., jolloin sai surmansa 41 ihmistä asemanseudun pommituksessa. Rautatie oli elämänlanka, mutta myös riski. Raija Rytkönen muistaa, että talvisodan aikana Itäkallion seisakkeen lähelle olisi pudotettu pommi, joka ei osunut radalle.

Vartiointi Pöljällä aloitettiin jo 16.10. 1939 eli paljon ennen talvisodan puhkeamista. Talvisodan rauha solmittiin 13.3. 1940, mutta Pöljän siltojen vartiointi loppui virallisesti vasta 22.4. 1940. Eri asia on sitten, miten tarkkaan Pöljän pojat enää malttoi siltoja kytätä.

Pöljän siltavartio 1 ja 2 vartiopäiväkirja 25.3.1940.


Lähteet:  Pöljän rautatien siltavartio 1 ja 2, ilmoituskirjat. Puustellin kotiarkisto. Pekka Rautiaisen hallussa. Raija Rytkösen ja Veijo Ollikaisen haastattelut. Kuvat Kaisa Korhonen, Marjatta Laitinen, Veijo Ollikainen. Kinnunen, Vastakohtien aika 1919-1944. Savon historia V, Haapanen, Viholliset keskellämme – desantit Suomessa 1939-1944, Uitto, Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939.

maanantai 16. joulukuuta 2013

Kaksi kananmunaa Kouvolaan 1943

Joulukortti vuodelta 1942.
Kun saisi kunnon kengät

Aatu Väänäsen työmies Petter Kejonen kirjoitti 27.10. 1945:

Kuopion läänin kansanhuoltopiirin toimistolle

”Tyytymättämänä Siilinjärven kunnan kansan huoltolautakunnan päätökseen lokakuun 6. pnä 1945 jossa kokouksessaan se on siirtänyt anomukseni myöhemmin käsiteltäväksi sen perusteella ettei heillä ole osoittaa kenkäkiintiötä josta lupia myöntäisivät. Anon kunnioittaen, koska minulla ei ole minkäänlaisia ulos meno kenkiä kuten työnantajani totistuksesta käy ilmi että minulle myönnettäisiin lupa saata ostaa kyseessä olevan laiset kengät. Mainitsen vielä että etten ole säännöstelyn aikaan saanut kuin yhdet mono kengät pari vuotta sitten.”

Isäntä kirjoitti anomukseen saatekirjeen. Hän kertoi kansanhuoltopiirin toimistolle ettei Kejosella ole kuin ”hajalliset kumiterä kengät toista paria nekin ja varrettoma”. Isäntä todisti, ettei niin huonoilla kengillä voi ulkotöihin lähteä! Petter Kejonen oli ollut Pohjolanmäellä töissä koko sota-ajan toukokuusta 1941 lähtien. Aatua selvästi sapetti. Pohjolanmäeltä oli luovutettu kahden lehmän, kahdeksan vasikan ja viiden lampaan vuodat. Eikä niiden vastineeksi oltu saatu yhtään kenkien ostolupaa!

Kenkäpula oli suuri. Siilinjärvellä jaettiin kansanhuoltolautakunnassa syksyllä 1946 163 lapselle monot tai kävelykengät. Kansakoulunopettajat olivat tutkineet lasten tarpeet. Aiemmin keväällä jaettiin 156 kenkien ostolupaa aikuisille. 

Puustellin reipas heinäväki 1942. Miehet ovat siellä jossakin. Kuva Minna Murtorinne.
Jatkosadan aikana 1941-44 Suomen maatalous ei pystynyt tuottamaan riittävästi elintarvikkeita, koska miehet olivat rintamalla. Naisten ja lasten ponnisteluista huolimatta ruoka ei riittänyt. Oli aloitettava säännöstely. 

Vuosina 1939-1950 Kansanhuoltoministeriö valvoi suomalaisten kulutusta ja koetti jakaa rajallisia resursseja oikeudenmukaisesti. Siilinjärvellekin perustettiin kansanhuoltolautakunta, jonka toimisto sijoitettiin kunnantalon kirjastohuoneeseen Sinne tottuivat siilinjärveläiset vaeltamaan jopa useita kertoja viikossa asioilleen.  

Talvisodan aikana Suomessa säännösteltiin vain sokeria ja kahvia. Varsinainen korttipeli alkoi vasta jatkosodan alettua 1941.  Alla on erilaisia ostokortteja Pohjolanmäen arkistosta. Tärkein oli yleisostokortti. Kadonneiden tilalle ei annettu uusia ilman hyviä perusteluja. Pöljällä kortit jaettiin Millerin kaupalta Solalta. Kortti on oikeastaan harhaanjohtava nimitys, sillä materiaali oli paperia.

Yleisostokortin tunnus oli Y. Enimmillään kortteja oli 51 erilaista.
Aatu Väänäsen arkisto avaa tuottajan näkökulmaa sota-ajan säännöstelytalouteen. Maanviljelijät olivat luovutusvelvollisia. Heillä oli lupa ottaa oman talouden käyttöön sovittu osuus tilan tuotosta, muu oli myytävä valtion määräämään hintaan. Lisäksi armeijan tarpeisiin oli luovutettava säännöllisesti perunoita ja heinää, viljaa ja hevosia. Kunta sai satoarvioon perustuvan kiintiön, joka tuli toimittaa armeijalle. Lautakunnan tehtävä oli jyvittää jokaiselle maanviljelijälle oikea osuus. Ei ollut helppo tehtävä!

EU-ajan lomakkeisiin tottuneelle nykypäivän maanviljelijällekin tulisi ehkä hiki otsalle, jos hän näkisi Aatu Väänäsen kuittivuoret tilanpidosta sota-aikana. Viljelysuunnitelmat, eläinten ostoluvat, ilmoituskortit luovutusvelvollisuudesta (kananmunia, viljaa, maitoa, vuotia, lihaa), luovutuskuitit ja kuukausittainen tilitys maidontuotannosta ja karjan määrästä. Oma kulutus piti perustella ja laskea huolellisesti. Lisäksi oli siedettävä tarkastajan käynnit tilalla.

Luovutusvelvollisuudesta ilmoitettiin karulla virkapostikortilla.
Nämä olivat ikäviä posteja. Pohjolanmäeltäkin oli jäänyt alkuvuodesta 1946 3 kiloa kauraa luovuttamatta. Aatu oli säilyttänyt punaisen KH-lomakkeen N:ro E 168, jossa uhattiin rangaistuksella! Luovutusmääräysten laiminlyönti oli rikos vuodesta 1941 alkaen.

Munalle kyytiä!

Kouvola 1.8. 1943

Rouva Itäkallio, Pöljä

Lähetän tämän kirjeen mukana 4 kpl ostokortteja, joiden kupongeilla saa kaksi kappaletta munia. En ole ollut tilaisuudessa niitä täällä saamaan, joten lähetän nämä sinne. Voisitteko hommata ne munat sitten t.k.n 7 p:n aamulla sillä aikaisella junalla, kun nim. mieheni matkustaa siitä ohitse, niin Pöljän pysäkille. Maksun toimitan heti, kun palaan tältä matkaltani.

Monin terveisin Sirkka

Näin tiukassa oli kaupunkilaisten kananmunat kolmantena sotavuotena.

Pohjolanmäellä ei isäntäväki tai palkolliset nähneet nälkää sodan aikana. Mutta muuten pula kosketti myös talollisia. Naftaa, voitelyöljyä, petroolia, bensiiniä, hevosenvaljaiden korjauslankaa, maalia, vaseliinia, huopaa, polkupyörän kumeja, vaatteita, kahvia puuttui – lista oli pitkä. Ministeriöstä asti piti Aatunkin hakea polttoainelupa moottoriin, jolla hän nosti veden karjalleen.

Pula-ajan yksi ilmiö oli kaupunkilaiset, jotka pyrkivät kaupungin pölystä ja puutteesta maalle. Kaisa Ollikainen kirjoitti Helsingistä 31.5.1946: ”Menen heti asiaan ja kysyn suoraan, onko teillä talo kansoitettu täyteen sukulaisia, siirtolaisia, kesälomalaisia tai muita sellaisia?” Kirjoittaja pyysi kortteeria kahdelle lapselleen ja itselleen. ”Ja tietysti minä maksan sitten asunnosta ja ruuasta. Pääasia on, että pojat saisivat mahdollisimman paljon raitista ilmaa, terveellistä ja vahvaa maalaisruokaa ja ennen kaikkea olla maalla.”


Aatu Väänänen ja Jenny Piippo. Hääkuva 1941.

Lähteet: Aatu Väänäsen kotiarkisto, Eva Väänäsen hallussa. Siilinjärven kansanhuoltolautakunnan asiakirjoja, Siilinjärven kunnan arkisto. Nestori Halosen arkisto. Jermo: Kun kansa eli kortilla. Reportaasi lähimenneisyydestä. Erkki Kinnunen: Savon historia V. Vastakohtien aika 1919-1944. 




maanantai 18. marraskuuta 2013

Assistentin elämäntyö Pöljällä



Mikan Niskala vuosisadan alussa. Suomenkarjaa laitumella.
Yksi lehmä tuotti noin 1000 kg maitoa vuodessa 1900-luvun alussa.
Suomen karjatalouden historiaan liittyy keskeisesti Karjantarkkailuyhdistysten työ. Jo 1800-luvun loppupuolella oli Suomessa aloitettu määrätietoinen karjatalouden kehittäminen. Viimeistään nälkävuodet 1860-luvulla näyttivät karusti, kuinka haavoittuvainen Suomen elintarviketuotanto oli. Pöljälläkin kehitysinto näkyi. 
Kunniakirja Viipurin maanvilelyskokouksesta 1887.


Vuosisadan vaihteessa maito kirnuttiin kotona ja siitä tehtiin voita. Harjun tilalla on säilynyt kunniakirjat Viipurin ja Savonlinnan meijerinäyttelyistä 1880-luvulta. Siellä pöljäläinen kotona kirnuttu voi palkittiin. Rautatie edisti voikauppaa Kuopioon ja vietiinpä Pöljältä voita Lontooseen saakka 1910-luvulla. Kylällä toimi ainakin vuodesta 1914 meijeri, joissakin lähteissä mainitaan vuosi 1910.

Kylän karjat olivat 1940-luvulla pelkästään suomenkarjaa, Itä-Suomen kyyttöjä. Suomenkarjan jalostaminen ja puhtaana pitäminen oli pöljäläisen agronomi Tatu Nissisen suuri missio. Pirttilahden tilan karja Pöljältä pääsi Nissisen kirjaan Itäsuomalaisia karjoja (1927). Tilan omisti tuolloin Janne Korhonen. 

Maatalousnäyttelyt olivat suuria tapauksia. Kuva Maatalousseuran näyttelystä.
Kuopio 1921. Taustalla Puijo.
Jotta jalostaminen olisi tehokasta, täytyi tietää lehmien tuotokset ja suku. Alettiin perustaa erityisiä yhdistyksiä sitä varten. Pöljällekin perustetiin karjantarkkailuyhdistys. Harjun tilalla on säilynyt karjantarkkailupäiväkirja vuodelta 1915.

Karjanjalostus ja lehmien parempi ruokinta näkyy maidon tuotannossa. Lehmien määrä väheni, mutta maitoa saatiin enemmän. Pöljän lehmien keskimääräinen vuosituotto tarkkailukarjoissa:

1927 2131 kg 
1931 2242 kg
1942 2131 kg 
1953 2937 kg
1962 3471 kg
1981 4610 kg 
1991 5880 kg

Vuonna 1900 Pöljällä oli arvion mukaan noin 500 lehmää. Sata vuotta myöhemmin kylällä oli 269 lypsävää. Samaan aikaan vuosituotto kasvoi puolesta miljoonasta kilosta 1,8 miljoonaan kiloon!

Reponiemen nupopäitä 1950-luvulla.
Suomenkarjan lehmät ovat yleensä sarvettomia.
Pöljäläisten navetoissa oli 1940-luvulle asti pelkästään suomenkarjaa. Oheisen kuvan nupopäät ovat valkoselkäistä itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä. Ensimmäiset ayshirelehmät tulivat Särkiniemeen 1940-luvun lopussa. Anna Saastamoisen jäädessä eläkkeelle 1973 oli  holstain-friisiläisrodun voittokulku alkanut Pöljälläkin. Nykyisin itäsuomenkarja on uhanalainen. 

Anna Saatamoinen Pöljällä 1941-1973

Pöljän Karjantarkkailuyhdistyksen pitkäaikaisin karjantarkkailija eli ”assistentti” oli Anna Saastamoinen. Hän oli syntynyt vuonna 1909 Kiuruvedellä. Hän opiskeli ensin Peltosalmella karjakoksi ja valmistui vuonna 1936 tarkkailukarjakoksi Maaningan Halolasta. Saastamoinen toimi aluksi Leppalälahden tarkkailupiirissä Maaningalla ja tuli sieltä vuonna 1941 Pöljälle.

Anna Saastamoinen Solalla 1959.
 Kuvassa myös Kari Rytkönen ja hanhi Aatu.
Kerran kuukaudessa assistentti tuli taloon. Hän mittasi lehmien maidontuotoksen ilta- ja aamulypsyllä. Jokaisen lehmän maidosta otettiin näyte, jonka assistentti tutki pikalaboratoriossaan. Lapsista jännittävintä assistentin työssä oli rasvatutkimus. 

Puulaatikossa oleva sentrifugi eli linko erotteli rasvan maidosta. Lapset saivat istua painona tärisevän laitteen kannella. Lisäksi karjantarkkailija laati ruokintasuunnitelmia ja pyrki edistämään hyviä karjanhoidon käytänteitä tiloilla. 

Anna Saastamoinen ”asui” kaksikymmentä vuotta Solalla ja viimeiset kymmenen vuotta Harjulla Otto ja Eveliina Itäkallion ullakkohuoneessa. Karjantarkkailijan työ oli varsinaista matkalaukkuelämää.  Assistentilla oli neljä vapaapäivää kuukaudessa. Muun ajan hän kulki kylällä ja yöpyi aina siinä talossa, jonka karjasta näytteet ja mitat otettiin. Kuljetuksesta huolehtivat talolliset. Assistentilla oli rasvan mittauksessa käytettäviä välineitä paljon, joten hevoskyyti vähintään oli järjestettävä.

Assistentti  Anna oli nauravainen ja ystävällinen ihminen, joka sopeutui kaikenlaisiin oloihin. Viihtymiselle oli eduksi se, että hän äänesti maalaisliittoa ja osallistui Pöljän marttojen toimintaan. Hän tiesi taatusti Pöljän kylän tilallisten asiat varsin tarkkaan, mutta ilkeämielinen juoruilu ei ollut hänen tapansa. Maalaiselämään tottuneena hän tarttui navetalla luontevasti töihinkin. Monelle emännälle Annan vierailut olivat varmasti myös mukavaa vaihtelua. Ehkä Annalla oli kylällä  myös ”terapeutin” rooli.


Lyydia Hirvonen ja Hoikin sonniosuuskunnan sonni.
Lähteet:

Räsänen, Savo ja sen kansa (2008), Nissinen, Itäsuomalaisia karjoja (1927), Uutis-Jousi 9.8. 1973, Räsänen, Pekka, Pöljän maatalouden kehitys 1900-luvulla (moniste), Raija Rytkösen ja Irma Roivaisen haastattelut, http://www.faba.fi/jalostus/lypsykarja .Kuvat Helena Heikkisen, Reino Heikkisen, Niilo Pietarisen, Raija Rytkösen ja Nestori Halosen kotiarkistot, 


Oheisissa kuvissa Jussi Ollikaisen karjaa Ollikkalan tilan peloilla kesällä 2013. Karjan huippuyksilö lypsää 16500kg maitoa vuodessa. 



perjantai 8. marraskuuta 2013

Merimiehen matka-arkku



August Pietarinen 1890-luvulla.

Jouluna 1901 höyrylaiva Vestan konemestari Kusti Pietariselta oli räjähtää laiva alta. Konemestarina hän oli vastuussa laivan koneista ja tietysti höyrykattilasta. Toisena joulupäivänä alettiin valmistaa laivaa lähtöön Grimsbystä Lontoon läheltä kohti Kanarian saaria.


 ” 2nen joulupäivä annoin määräyksen ruveta lämmittämään Donkeykattilaa. Tavalla tai toisella oli pohjahana avattu ja höyryn noustessa pannussa vesi ulos niin että uunin päälys oli kuivilla.

Onneksi satuin menemään alas ennen kuin kerkesivät pumpata vettä sisään josta olisi ehkä ollut kattilan räjähdys seurauksena. Weten lisäyksen estin ja annoin ottaa tulet ulos uunista ja sitten jäähtyä jonka perästä tarkastin kattilan ennen kuin lisäsin vettä. Kovasti minä pelästyin että jos on vallan pilalla kattila.”

Kustille oli käydä köpelösti. Hänen uransa Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön (FÅA) konemestarina ja ylikonemestarina olisi melko varmasti loppunut, jos höyrykattila olisi räjähtänyt. Eikä vain ura, vaan elämäkin.  Höyrylaivoilla tällaiset onnettomuudet olivat varsin yleisiä. 

Kustin "aarrearkku" eli merimiesarkku on säilynyt Pöljällä Puustellin talon kotimuseossa.

Mitä arkusta paljastui? Ensiksikin merimiehen päiväkirja vuosilta 1901-1914. Matkakuvausten lisäksi vihkossa on kauniita, huolellisesti tehtyjä laskuharjoituksia. Lisäksi arkussa oli konemestarin opintoihin liittyviä hienoja piirroksia.




Tasavarsinen akseli kaksinkertaisella kuormituksella.
Tason ja kartion välisiä leikkauksia. A. Pietarinen 1899 
Arkussa oli myös kirjoja. Oli paksu Reedin Engineers Hand Book, joka oli jonkinlainen koneenkäyttäjien "Sudenpentujen käsikirja" teknisiin ongelmiin. Sieltä löytyi englannin kielioppi ja sanakirja, Setälän suomenkielen kielioppi, Lujuusopin alkeet, Projektioniopin alkeet, Algebran alkeet, Höyrykoneoppi sekä
Kailan Luonnontiede ja uskonto. 

Kaunokirjallisuutta tai raamattua ei ollut. Se sijaan Kusti oli säästänyt koneenkäyttäjäliiton lehden Voima ja käyttö vuosikertoja. Maaliskuussa 1918 ilmestyneen lehden etukanteen Kusti oli kirjoittanut "Hirmuvallan uhreja!" Lehdessä kerrottiin kolmen merimiehen kuolemasta sisällisodassa punaisten käsissä.

Voima ja Käytto, maaliskuu 1918.


Oheisessa kuvassa uksi uhreista, Frans Zefanus Virtanen. Höyrylaiva Astraean ensimmäinen konemestari joutui punaisten vangiksi ja murhatuksi. Kustilla oli täsmälleen samanlainen arvoasemaa osoittava lakki kuin oheisen kuvan Virtasella.

Lakissa FÅA:n tunnukset. Kusti Pietarisen virkalakki.
Varattomilla opiskelijoilla oli mahdollisuus saada stipendejä merimieskoulutukseen. Mahdollisesti Kusti onnistui saamaan stipendin. Perheen vaurastuminen alkoi vasta, kun Kusti oli jo merillä. Kusti Pietarinen teki valtavan sosiaalisen loikan Savon köyhyydesta Nizzan puistoihin ja Marseillen bulevardeille.

Maaliskuun lopussa 1912 Vesta teki matkan Afrikkaan. Alus haki maapähkinöitä Marseilleen.  Matka Zinguinchorin satamasta Marseilleen kesti 18 päivää.
Vestan reitti keväällä 1912.
Viimeinen Välimeren osuus Gibraltarilta Marseilleen kesti kokonaista kuusi päivää. Ei höyrylaivollakaan kovin joutuisasti liikuttu, jos keli oli huono. Kusti viipyi kaupungissa viisi päivää. Marseille on Kustista ”maailman kaupunki ja iso satamakaupunki”. Hiukan hän sanoo kaupunkia katselleensa, mutta ei päiväkirjassaan siitä paljoakaan kerro.
Marseillen keskustaa ja satama vuosisadan vaihteessa.

Marseillesta lähdettiin kohti Espanjan Tarragonea. Vanha roomalainen kaupunki viehätti Kustia. Hän käveli siistin pikkukaupungin katuja ja tutki kaupunginmuureja. Ylikonemestari saattoi satamassa leikkiä turistiakin, kun laivaa lastattiin tai purettiin. Malagaan rahtilaiva saapui 26.4. 1912. Keväinen kaupunki oli ihastuttavimmillaan. Erityisesti häntä kiinnosti rannan bulevardi ja puisto.  


Gibraltarilla Vesta joutui viipymään kaksi päivää, sillä hiililastaus huonon kelin takia oli hankalaa.

Cadizin kautta matkattiin Portoon. Porto tai kuten Kusti sanoo Oporto oli  elämys. Hän vietti siellä toukokuun alussa kaksi päivää ja kirjoitti kaupungista.





Tämä kaupunki on niin jyrkillä vuoren rinteillä varsinkin jokivarrella rakennettu että siinä on vaikia liikkua niinpä käytäviä pitää mutkistellä sinne tänne että voipi ihmisten kävelyteitä saada, eläimillä ajettavat tiet ovat vieläkin vaikiammasti tehtyjä.”

Kusti oli järkyttynyt afrikkalaisten naisten kohtelusta Zinguinchorin satamassa. Portugalilaisten naisten asema ei näyttänyt juuri paremmalta.

”Naiset ovat härkien jälkeen ensimmäiset kuormien kuljettajia. Tavattomasti ne jaksaakin vaikkapa ovat lyhyviä. Olipa kannettava mitä hyväänsä niin päälaellaan ne kantavat.
En ole muualla maailmassa nähnyt että niin vaikea tehtävä kun tavaran kuljetus on Oportossa kokonaan on naisien ja härkien niskoille sälytetty. Miehiä on tavallisesti härkien ajajina ja taluttajina on tosin naisiakin siinäkin toimessa.”


”Hiilien kantaminen joka on vaivaloinen tehtävä lotjista ylös jokiäyräälle ja kaupungillekin oli naisien tehtävä."

Portosta lähdettiin 5.5.1912 Bordeauxiin, Ranskaan.

Bordeauxin keskustaa 1910.
”Suuri on eroavaisuus takaläisien ja Oportolaisten elintavoissa. Täkäläisistä naisista voi melkein sanoa, että ne ei työtä tee eikä kehrää mutta kumminkin ne käy koreana kuin riikinkukko. Se ainakaan ei tulisi kysymykseenkään että he kantaisivat kuormia kuin Oportolaiset naiset kantavat ja kävisivät paljain jaloin kuumilla ja karkeilla katuilla.

Varallisuus on ranskalaisilla paljon parempi kuin portugalilaisilla se näytäksen kaikkialla.”
Kustia oli selvästi harmittanut niin Espanjan kuin Portugalin satamissa se, että eläimiä kohdeltiin huonosti. Oportossa härkiä tökittiin piikeillä: …”piikin pituus ja paksuus  on semmoinen, että sen saapi työntää juurta myöten tekemättä isoja haavoja, pieksää ja pistellä härkiä nopeammin astumaan taikka vetämään kovemmin.”

Hän kehui ranskalaisia siitä, että näyttivät kohtelevan eläimiä hyvin. ”Vetoeläiminä on yksistään hyvät hevoset ja niitä kohdellaan hyvin eikä rääkätä kuten esim. Espanjassa rääkkäävät eläimiään. Koiria täkäläisillä on paljon.”

Rankalaisten elämästä Kustille jäi hyvä kuva. Elintaso oli korkea, lapset hyvin puettuja ja ”vapaat tavat lienevät laajalle levinneitä.” 

August Pietarinen tuli v. 1914 Pöljälle veljensä Willen talouteen Reponiemen tilalle.. Hänestä tuli pöljäläisten pankkiiri, sillä Kusti, kuten pöljäläiset tietysti sanoivat, oli huomattavan varakas mies. Mikä oli hänen vaurautensa salaisuus? Matka-arkku antoi siitä viitteitä. Konemestarin palkka oli  hyvä, ainakin merimiehiin verrattuna. Toiseksi Kusti oli raittiusliikkeen miehiä. Arkussa oli Raittiusyhdistys Koiton materiaalia. Kusti tutki nähtävyyksiä, puutarhoja ja paikallisten ihmisten elämää, eikä rentustellut merimieskapakoissa!


Hampurin ja Kööpenhaminan matkaoppaat.

Toivo Valtari ja Kusti Pietarinen Hampurissa.
Oheisessa kuvassa poseeraa jo pyylevöitynyt ja kokenut merenkulkija Kusti Pietarinen Hampurissa ystävänsä Toivo Waltarin kanssa. Waltari toimi merimiespappina Hampurissa vuosina 1902-1906. Hän kirjoitti laajan tuotannon ja käänsi kirjoja. Kirjailija Mika Waltari oli Toivon veljenpoika.

Kusti (August) Pietarinen syntyi Maaningalla 1872. Hän muutti vuonna 1891 Kuopioon ja sieltä Helsinkiin. Vuonna 1899 Kusti opiskeli konetekniikkaa Hampurissa. Hän työskenteli koko merimiesuransa Vesta-laivalla (1901-1914).

Lähteinä Kusti Pietarisen päiväkirja ja valokuvia Puustellin kotiarkistosta (Pekka Rautiainen) Kaukiainen, Ulos maailmaan! Suomalaisen merenkulun historia, Navis Fennica. Suomen merenkulun historia 2. Kustin päiväkirjan tarinoista olen kirjoittanut marraskuussa 2012 blogeissa Afrikan taivaan alla ja Purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei 
Postikorttikuvat poistan blogista, kun joku sitä vaatii. Olen lainannut niitä, vaikka luultavasti minulla ei tähän lupaa ole.



                                                                                                               


tiistai 29. lokakuuta 2013

Sairaanhoitajan polku - kuvia Hanna Laitisen albumista


Hanna Laitinen vuosisadan vaihteessa.
Lassilan talon kotiarkistossa on säilynyt  Hanna Laitisen valokuva-albumi. Hanna Laitinen syntyi 2.4. 1888 Suonenjoella. Hän kävi Kuopion suomalaista yhteiskoulua ja sai sieltä keskikoulun päästötodistuksen 1905. Hanna oli Lassilan talon emännän Elsa Väänäsen sisko.

Hanna opiskeli sairaanhoitajan työtä Kammion yksityisessä sairaalassa 1906-1907. Kammio oli mielisairaala. Tämän jälkeen Taavetti Laitinen,  Hannan setä otti Hannan töihin yksityissairaalansa Lepokoti Tilkkaan Helsingissä.  Siitä alkoi sairaanhoitajan ura.

Hanna Laitisen valokuva-albumissa on monia kiintoisia kuvia.


Tilkan sotasairaala 1914














Tilkkaa käytettiin ensimmäisen maailmansodan aikana venäläisten sotasairaalana.

Perustuslaillisissa piireissä Laitista pidettiin häpeämättömänä pyrkyrinä, joka käytti sortovuosien poliittisen suhdanteen hyödykseen. Hän kipusi aina "lääkintöhallituksen ylitirehtööriksi" asti. Taavetti Laitinen oli tiukka suomalaisuusmies, joka näki myöntyvyyslinjassa mahdollisuuden edistää myös omaa uraansa. Laitisella ei ollut tukenaan ruotsinkielisen sivistyneistön verkostoja.

Myöntyvyyslinjan miehelle sopi, että venäläiset lähettivät 1. maailmansodan sotilaitaan hoitoon Suomeen. Hannankin albumissa on kuvia venäläisitä sotilaista, jotka toipuivat sodan vammoista Tilkassa.

Hannalle ja monille muille nuorille naisille koulutus avasi kokonaan uusia mahdollisuuksia uraan ja itsenäiseen elämään.

"Polly Schulmannin läksiäiset. Lähti ambulanssiin." Hanna äärimmäisenä oikealla.
Kuva pirskeistä Tilkan henkilökunnan kesken näyttää hellyttävän hetken naisten keskinäisestä työtoveruudesta ja vapaa-ajan vietosta Lepokoti Tilkassa ehkä v. 1914.

Viimeinen ilta Tilkassa. Vasemmalla Taavetti Laitinen, Hanna istuu ensimmäisenä selin.
Taavetti Laitisen myytyä Tilkan Hanna Laitinen siirtyi työskentelemään Haminan sotasairaalaan. Keisarillisen Suomen kadettikoulu oli lakkautettu vuonna 1903 ja rakennus oli siirtynyt venäläisten käyttöön. Ensimmäisen maailmansodan aikana siellä toimi sairaala, jossa Hannakin työskenteli.

"Haminasta. Hoitohenkilökunta parvekkeella. Tohtori Kivalo ja minä ikkunalla äärimmäisenä vasemmalla."
Haminan sotasairaala. Hanna Laitinen takana kolmas vasemmalta.
Venäläisten sotilaiden hoito Suomessa ei ollut poliittisesti aivan yksinkertainen asia. Perustuslailliset inhosivat kaikkea yhteistyötä venäläisten kanssa. Suomen itsenäistymisen jälkeen Taavetti Laitinenkin menetti virkansa. Myöntyvyydestä tuli painolasti. Hanna Laitinen  ei laittanut Haminan työkokemusta ansioluetteloonsa, kun hän haki itsenäistymisen jälkeen töitä.

Kuitenkin Hannan kuvissa välittyy seesteinen yhteistyö venäläisten ja suomalaisten välillä. Komeista venäläisistä potilaista on paljon kuvia.

Oheisen kuvan viereen Hanna oli kirjoittanut:"Ei kaipaa selitystä".

Haminasta Hanna hälytettiin Tampereelle. Lavantautia oli alkanut esiintyä  kaupungissa loppuvuodesta 1915 tavallista enemmän. Vuonna 1916 siitä muodostui tuhoisa epidemia, jonka jäljiltä 273 tamperelaista kuoli. Kaiken kaikkiaan 3157 kaupunkilaista sairastui lavantautiin. Hannan albumissa on kuvia Attilan kenkätehtaaseen perustetusta lavantautisairaalasta.

Taavetti Laitinen oli lääkärinä ja Helsingin yliopiston professorina erikoistunut nimenomaan hygieniaan. Vanhoilla päivillään Hannasta tuli suorastaan sairaaloisen "hygieeninen" ja bakteeripelkoinen. Ehkäpä tälläkin kokemuksella oli siihen vaikutusta.

Tilapäinen lavantautisairaala Tamperella. Attilan kenkätehdas.
Seuraavaksi Hanna lähti Tornioon vankienvahtokomennukselle. Venäjän Punainen Risti organisoi Tornion kautta noin 63000 sotavangin vaihdon Venäjän ja Saksan välillä 1915-1918. Torniossa toimi sairaala, jossa Hannakin työskenteli. Tätäkään tehtävää Hanna ei ansioluetteloonsa laittanut.

Tornion saksalainen sairaala. Hanna Laitinen istumassa.

Huonokuntoisia saksalaisia sotavankeja.

Saksalaisia haudattiin Ruotsin puolelle.
"Prinssi Carlin lähettilään juhliminen Tornion seurahuoneella."
"Ryssät odottivat omiaan Ruotsin puolelta."
Suomen itsenäistymisen jälkeen Hanna Laitinen suuntautui psykiatriseen hoitoon. Aluksi hän työskenteli Viipurin lääninsairaalan vastaanottolaitoksella ja sittemmin Nikkilän mielisairaalassa (1920-24).

 "Levollinen mies-osasto Nikkilästä."

Nikkilän sairaala 1920-luvun alussa.
Hanna Laitinen työskenteli Nikkilän jälkeen Oulun vastaanottokeskuksessa ylihoitajana. Albumissa ei ollut sieltä valokuvia. Laitinen tuli vuonna 1947 Pöljälle ja eli vanhuusvuotensa Kuopiossa.



Lähteet: Hanna Laitisen arkisto Lassilan talon kotiarkistossa.
http://www.historia.tampere.fi/etusivu.htm:/Katja-Maria Miettunen: Lavantauti, http://www.tornio.fi/Tornionhistoria/Jouko Vahtola
Federley, Ensimmäisen maailmansodan sotasairaalat.
http://www.hel.fi/hel2/tietokeskus/julkaisut/pdf/04_05_18_federley_sotasairaalat.pdf
Niemi, Muistoja Taavetti Laitisen kadun vaiheilta. Duodecum 1998.http://archive.is/VHRl8
Laitisen sisaruksista myös maaliskuun 2013 blogeissa "Laitisen sisarusten valinnat" ja "Mallikansalaisuuden haasteet - Elsa Väänänen Pöljän koulun opettajana"










maanantai 21. lokakuuta 2013

Sireeni naukuu - en lähtenyt suojaan


Helmikuussa 1944 Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Suomen pääkaupunkia Helsinkiä erityisen ankarasti. Yllättävää, mutta näistäkin tapahtumista on säilynyt tietoja Pöljän kylähistorian lähteissä. Neljän nuoren naisen elämä oli hiuskarvan varassa helmikuisena iltana Kaisaniemessä 1944.

”Lämmin ja kaunis on tämä heinäkuun päivä. Kesä on ihana. Muistan Reponientä keskikesän kauneudessa. Se rantatie oli kaunis, apila kukki ja tuoksui tien molemmin puolin. Rannassa oli punainen sauna, pihlaja ja kuusi. Myöskin kaunis Pöljän järvi ympäröi nientä. Silloin ilta-auringossa halusin olla järvellä, silloin aina tulin Riuttaniemeenkin.”

Näin muisteli Hanna Pietarinen nuoruutensa Pöljän kylää sisarelleen Hildalle kesällä 1941. Kovin toisenlainen oli Hannan kirjeissään kuvaama maailma nyt. Jatkosota oli alkanut, Neuvostoliitto pommitti Helsinkiä.

Hanna Pietarinen Hilda Rautiaiselle 10.7.1941

”Kohta molotovhi tulee ajattelin ja rupesin nukkumaan. Kello oli kai ½ 1 kun sammutin valon. Kerkesin juuri nukkua, kun hirviö naukui – vilkaisin kelloa, se oli 1, 35. Lentokoneet surisi, mutta ei aivan likellä ja kauempana ammuttiinkin. En lähtenytkään alas, sillä kohta loppui, 1,58 oli ohimerkki. Taas yritin nukkua, kun ulvonta alkoi 2,35-3,05 päättyi. Mutta 4,20 ulvoi taas ohi merkki, mutta surinaa kuului yhtä mittaa ja ampumista. Nukuin siihen lopulta siinä 5 tienoissa.

Ilmahälytys ja vaara ohi

Hanna sanoi kirjeessään olevansa väsynyt katkonaisiin yöuniin. Kirjeessä on kuvattu 9.7. 1941 Helsinkiä kohdannut pommitus. Hälytyksiä oli myös päivällä:

Kello 12 olin Kustin luona, kun tuli hälytys Kesti 15 min. Ja tullessani poikkesin Valion myymälään, kun taas vinkui. Valion kellariin täytyi mennä, sinne tuli paljon väkeä. 5 hälytystä on tänään ollut. Kyllä niitä illalla tulee, kello nyt ½ 3.

”Minä en ole arka, en pelkää yhtään, kohtaloonsa menee tie, luulen. Viime sodassa minun hermoni paranivat. Kaikkien muiden hermot meni pilalle. Mutta nuo yö juoksut väsyttää.”

Rikkinäisiä ikkunoita Katajanokalla.
Syyskuussa 1941 rytisi jo kunnolla. ”Monet talot menettivät jo toisen kerran kahden kuukauden sisällä akkunansa.  Ensimmäinen oli yöllä 14.9. jolloin oli räjähdys laivastoasemalla. Silloin tässäkin talossa jossa asun meni yli 200 ruutua kappaleiksi. Sattuu sitä kaikkea sodassa. Paljon enämpi kuin mitä lehdet kertovat. Mutta mitäpäs kaikkea kerrottaisiinkaan. Tämä tämän päivän hälytys oli 120 kerta tänä kesänä ja syksynä.” 

Katajanokan sataman räjähdyksessä tuhoutui neljä saksalaista miinanraivaajaa miehistöineen. Kyseessä oli ilmeisesti onnettomuus.

Miinanraivaajien räjähdys ja tulipalo.
Kesän 1941 jälkeen Helsinkiä pommitettiin vähän. Tuli paljon ”vääriä” hälytyksiä, Hannakin turtui.

Hanna Hildalle 4.5.1942

”Ensimmäisenä yönä tänne tultuani oli hälytys klo 23,50, olin juuri uneen mennyt, kun sireeni naukui, en lähtenyt suojaan. Kesti vain 20 min. Ei ne päässeet Helsinkiin asti. Kotkassa on ollut taas paha rytinä. Poissa ollessani ei ole ollut yhtään hälytystä ”

Helmikuussa 1944 tilanne muuttui dramaattisesti. Neuvostoliitto päätti painostaa Suomea rauhaan ja sodasta irtaantumiseen pommittamalla Helsinkiä. Luotsikadulta, jossa Hanna Pietarinen asui tuhoutui kolme taloa. Ei kuitenkaan Hannan asuintalo.

Helmikuun 6. 1944 728 neuvostoliittolaista pommikonetta pyrki lyömään Suomen pääkaupungin polvilleen. Oli tarkoitus saada aikaan suurtuho. 

Mainittuna iltana Toive Pietarinen, Helsingin yliopiston kemian opiskelija, Suoma Suomalainen sekä Marja ja Tyyne Rautiainen istuivat yhdessä iltaa Unioninkatu 41:ssä Kaisaniemessä.  Hälytys annettiin 18.51 ja ensimmäiset pommit putosivat 19.22 Kaisaniemen puistoon. Tytöt juoksivat kiireesti rappuja alas pohjakerrokseen. Samalla rakennukseen osui palopommi. Rappaukset rapisivat, mutta kaikki pääsivät onnellisesti kalliosuojaan lasinsirpalesateessa.

Unioninkatu 41 6.2.1944.
Hälytys päättyi klo 21.34. ”Suoma ja Toive katselivat hetken asunnostaan nousevia liekkejä. Heidän huoneensa oli talon ylimmässä eli neljännessä kerroksessa ja pommi oli tullut juuri heidän huoneeseensa, josta oli jäljellä vain reikä ja mustana törröttäviä seiniä.”

Kaisaniemen ja Vuorikadun kulma 6.2. 1944.
Seuraavan yön tytöt pelkäsivät  Sokeain koulun hirsillä tuetussa saunassa. Aamuyöllä venäläiset pommittivat kaupunkia uudestaan. 

Toive palasi Reponiemelle, koska hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta kuin päällä olevat vaatteet. Hän palasi takaisin Helsinkiin 16.2. eli juuri sopivasti venäläisten seuraavaan pommitukseen! Tässä pommituksessa mm. yliopiston päärakennus tuhoutui pahoin. 


Toive sanoi kirjassaan, että itki katsellessaan yliopiston savuavia raunioita. Se tuntui pahemmalta kuin oman asunnon menettäminen.

Toive Pietarinen kirjoitti 1990-luvulla sukuhistoriikin ”Willen tarina”. Siinä hän kuvasi isänsä Wille Pietarisen elämää, mutta myös koko suvun vaiheita. Toive itse opiskeli kemiaa Helsingin yliopistossa. Myös Toiven täti Hanna Pietarinen eli sotavuodet Helsingissä, Katajanokalla. Oheinen tarina perustuu Toiven sukututkimukseen ja Hanna Pietarisen kirjeisiin. Hanna kirjeet Puustellin kotiarkistosta. Pekka Rautiaisen hallussa.

Kuvat SA-kuva-arkistosta. Ilmahälytys-linkki Elävä arkisto, Helsingin pommitus 25.8.1942.Helminen-Lukander: 2004. Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Porvoo.